Jagged Little Pill

Kävin tiistaina siellä lekurilla. Se meni huomattavan paljon paremmin kuin odotin tai pelkäsin. Eniten varmaan pelkäsin sitä, että lääkäri on joku evvk-tyyppi, joka käskee vain lopettaa valittamisen ja ottaa itseä niskasta kiinni. Tohtori oli kuitenkin tosi empaattinen ja sympaattinen vanhempi täti, joka kuunteli, kyseli ja nyökytteli sopivissa kohdissa. Ensisijaisesti hän suositteli psykologin luona käyntiä ja puhumista, mutta antoi siitä huolimatta myös onnellisuuspillereitä (Cipralexia) ja käski kokeilla niitä jonkun aikaa ja jatkaa käyttöä jos tuntuu, että niistä on apua. Töistä sain vapautusta tämän viikon.

Jännä juttu, mutta heti alkoi tuntua jotenkin paremmalta kun sai sairaslomaa. Sain kutakuinkin itse valita haluanko saikkua vai en, mutta silti tuntuu paremmalta että joku muu ikäänkuin päätti, ettei mun tarvitse mennä töihin. En ole itsekään tainnut oikein tajuta, miten paljon mua stressaa siellä olo. Mieskin yritti illalla kysellä, että onko mulla töissä jotain suurempia ongelmia, kun en selkeästi halua sinne mennä, mutta ei mulla ole. Tykkään siitä hommasta mitä teen, ihmiset ovat mukavia ja tulen niiden kanssa toimeen. Töitä on keskimäärin aika sopivasti, mutta silti tökkii, määräaikaisuudet ja muut. En ole varmaan yli kuukauteen käynyt juuri edes kahvihuoneessa kahvilla, sillä tuntuu, että en osaa olla niiden ihmisten kanssa siellä. Kaikki ovat tosi mukavia, mutta jotenkin tuntuu irralliselta.

Olen yrittänyt pohtia, mistä kaikesta se johtuu, että mulla on välillä niin paha olo. Osa johtuu siitä, mitä miehen kanssa on tapahtunut ja osa töistä. Mutta en tiedä onko siinä kaikki. Nyt kun ajattelen taaksepäin muistan, että mulla on ollut aina joskus sellaisia synkkiä hetkiä. Osa on ollut riitojen jälkeen, mutta luulen etteivät kaikki. Viime talvesta muistan sen, että se oli todella raskas. Mikään ei huvittanut, mikään ei kiinnostanut, en jaksanut tehdä mitään enkä mennä minnekään. Kävin töissä, tulin kotiin ja menin nukkumaan. En muista, että miehen kanssa olisi silloin ollut mitenkään erikoisen paljon riitoja, se varmaan antoi mun olla aika paljon rauhassa.

Luulen, että osa mun masennuksesta saattaa hyvinkin johtua pimeydestä. Keväällä muistan että jossain vaiheessa alkoi tuntua paremmalta, ei ehkä ihan hyvältä mutta paremmalta kuitenkin. Nyt alkaa taas olla pimeämpää, joten ei se varmaan asiaa ainakaan helpommaksi tee. Ehkä pitäisi hankkia kirkasvalolamppu ja möllöttää sen alla. Ehkä se auttaisi väsymykseenkin, sillä väsynyt olen ihan koko ajan. Aivan sama miten paljon nukun, niin mua väsyttää.

Miehelle on pakko tällä kertaa antaa kiitosta. Se sanoi olevansa ylpeä musta, että pidän huolta itsestäni ja menin sinne lääkäriin kun kerran siltä tuntui. Illalla se piti pitkän puheen siitä, että mussa ei ole mitään vikaa ja että olen hyvä juuri tällaisena kun olen.

Sain jopa vihdoin istutettua ne tulppaaninsipulit, jotka ovat odottaneet maahanpääsyä varmaan yli kuukauden.

Ei vaan huvita...

Minun pitäisi kirjoittaa (mielellään tänään) noin kuuden sivun essee. Minun olisi pitänyt tehdä se jo eilen, mutta en saanut sitä aikaiseksi. Juuri nyt minun pitäisi olla töissä, mutta en ole. En jaksanut enkä pystynyt menemään sinne. Minua ei kiinnosta, ei huvita enkä jaksa. Avo-osasto on periaatteessa ihan ok työpaikka, mutta kaikella kunnioituksella, minulla on siellä liian vähän hommia. Ja hommia, joissa ei ole tarpeeksi haastetta. Ja nekin hommat loppuvat parin kuukauden päästä enkä yksinkertaisesti enää saa motivoitua itseäni tekemään niitä.

Miksi tekisin? Miksi jaksaisin tehdä Avo-osastolla enää yhtään hommaa, kun työt kuitenkin loppuvat tai sitten niitä jatketaan parilla kuukaudella kuten Byroossakin? Tiedän, kaikki muutkin ovat pätkätöissä. Niin se vaan menee nykyään enkä minä voi sille mitään. Mutta tarvitseeko mun silti jaksaa sitä? Puolen vuoden välein stressaan aina siitä jatketaanko työsuhdetta vai ei ja miten pitkäksi aikaa. Ei vaan jaksa.

Laskin tuossa taannoin, että olen vajaan vuoden sisällä käynyt ainakin seitsemässä työpaikkahaastattelussa. Yhteenkään en ole päässyt. Torstaina sain viimeksi kieltävän vastauksen yhdestä paikasta, joka olisi oikeasti ollut mulle juuri sopiva. Ja mä olisin ollut sinne juuri sopiva.

Tuntuu vaan, että on niin turhaa yrittää mitään kun mistään ei kuitenkaan tule mitään. Ja tämä valittaminenkin tuntuu taas niin turhalta, koska tiedän että monilla on vielä huonommin. Ihan sama miten teen, niin tunnen itseni huonoksi. Oikeaa tapaa ei ole.

Kaiken syksyn aikana tapahtuneen jälkeen olen alkanut pohtia, että mahtaakohan mulla olla jonkunasteinen masennus. Olen lueskellut asiasta jonkun verran vaikka tiedän kyllä, että yleensä kun jotain oireita alkaa miettiä niin ne kaikki löytyvät. Äsken tein pari testiä osoitteessa www.tohtori.fi ja siellä BDI masennuskyselyssä tulokseksi tuli vaikea masennus. DEPS-seula näytti samansuuntaista tulosta. Eiväthän nuo nyt mitään varmaa tietoa mistään anna, mutta testasinpa huvikseni. Lähinnä sen takia, että halusin tietää kuvittelenko vain että mua masentaa, vai voiko oikeasti olla jotain.

Lopulta varasin työterveydestä lääkäriajan huomiseksi. Ei ollut mitenkään helppo juttu, mutta sain sen tehtyä. Nyt kun vielä saan mentyä sinne. Mulle on hirveän tärkeää näyttää ulospäin, että kaikki on kunnossa ja hyvin. Siksi oli varmaan niin vaikea varata aikaa. Olen myös aika helposti addiktoituva luonne ainakin omasta mielestäni ja siksi hirvittää jos heti lykätään jotain nappia naamaan. En mä sellaista halua. Tosin en oikein tiedä mitä haluan.

En tiedä vielä kerronko miehelle että menen lääkäriin vai en. Sanoin joskus aikaisemmin, että olen harkinnut lääkärissä tai jossain terapeutilla käyntiä. Mies toivoi ennemmin, että juttelisin hänelle ja olen yrittänytkin. Välillä me on juteltu nyt aika paljonkin mikä on ihan hyvä, mutta jotenkin se ei vain tunnu riittävän. Nyt on välillä ollut tosi hyviä hetkiä miehen kanssa ja se on ollut todella kultainen. Me on tehty kaikkea kivaa yhdessä ja mies on panostanut kaikkiin juttuihin ihan eri tavalla kuin ennen, tehnyt ruokaa ja muuta. Siitä huolimatta mulle tulee välillä kauheita ahdistuskohtauksia. Tänä aamuna viimeksi. Enkä edes osaa oikein sanoa mistä ne tulee. Ne vaan tulee ja sitten en jaksa tehdä mitään eikä mikään huvita ja melkein kaikki mahdollinen alkaa itkettää.

Huoh... nyt on varmaan jo ihan pakko aloittaa sitä esseetä.

Kisu in memoriam

Siskon 14½ -vuotias katti kuoli viime viikolla. Lähetin siskolle osanottokortin ja täytyy myöntää, että tunsin oloni hiukan kummalliseksi kun seisoin postissa korttihyllyn edessä ja yritin löytää kauniin ja asiallisen kortin, jossa ei kuitenkaan ole liikaa muistovärssyjä. Sillä kyseessähän oli siis kissa. Joku "Herran huomaan on hän päässyt nyt" olisi tuntunut vähän liian kornilta, koska kyseessä oli kuitenkin kissa.

Sisko oli ihan mielissään kortista, sillä katti oli varmaankin vähän lapsen asemassa jos nyt ei korvikkeena. Ja kyllä mustakin tuntui aika apealta ajatella, ettei sitä harmaata karvapalloa enää ole. Toisaalta otus oli jo vanha ja huonossa kunnossa, että sille oli ihan hyvä päästä toisaalle jatkamaan hiirenpyyntiä.

Ikäerosuhteesta

Täällä on ollut viime aikoina hiljaista, sillä kirjoittaminen on jostain syystä tökkinyt. Tilanne kotona on tällä hetkellä parempi ja ainakin toistaiseksi olen päässyt eroon suurimmasta ahdistuksesta. Suurin "innostus" lähtemiseen on kuivahtanut tältä erää kasaan ja välillä tuntuu, että olisi niin kauhean helppo vajota takaisin entiseen ajattelemattomuuteen ja siihen, että välitä mistään. Yritän kuitenkin estää itseäni tekemästä niin.

Yrittämistä tämä vaatii hirveästi, sen olen huomannut. Joskus tuntuu, ettei jaksa ja välillä taas tuntuu, että eihän se niin kovin vaikeaa olekaan. Katsotaan nyt pikkuhiljaa, miten asiat etenevät. Parisuhdeterapiasta ei ole nyt vähään aikaan ollut puhetta, mutta itse asiassa aloin pohtia, että ehkä voisin mennä ihan yksin jonkun terapeutin juttusille. En usko, että kaikki ahdistukseni johtuu parisuhteesta, on varmaan monia muitakin asioita, jotka pitäisi itselleni selvittää.

Viikonloppuna olin viettämässä siskoni synttäreitä. Sisko on minua huomattavasti vanhempi, joten meillä ei ole juurikaan mitään yhteistä. Nyt minut kuitenkin vihdoin kutsuttiin juhlimaan siskon ja hänen kavereidensa kanssa. Joskus lapsena olisin antanut vasemman korvani siitä ilosta, että olisin päässyt heidän mukaansa, mutta nyt olin vähän että joo...

Ilta meni kuitenkin yllättävän mukavasti. En tosin jaksanut pysyä kärryillä aina siitä, kuinka monta lasta kenelläkin on ja minkä ikäisiä ne ovat ja mihin kouluun ne nyt menevät... Kaikkea sellaista siis, mikä meikäläisen kannalta on todella boring. Suurin osa ajasta pyörittiin kuitenkin onneksi muissa aiheissa.

Tämä oli myös ensimmäinen kerta kun näin siskon humalassa ja päin vastoin. Ikäerosta johtuen emme siis kauheasti ole yhdessä ryypiskelleet ja bilettäneet. Se oli kuitenkin yllättävän mukavaa ja täytyy myöntää, että sisko tuntui paljon normaalia mukavammalta siinä tilassa. :)

Kun mikään ei toimi

Mies lähetti linkin Väestöliiton sivulle kohtaan Toimivan parisuhteen lähtökohdat.

Miten voikin olla, että joka ainoa kohta tuntuu olevan ihan pielessä? Ja miten voi olla, että nuo pitää lukea, ennen kuin edes tajuaa kuinka pielessä kaikki onkaan?

Mutta ehkä ne voi myös korjata.

Morning Glory

Hetkittäin tuntuu, että kaikki on ihan hyvin. Saan pahat ajatukset ja muistot työnnettyä taustalle ja olen kuin niitä ei olisikaan. Välillä taas tulee kauheita ahdistushetkiä. En ihan tarkkaan osaa sanoa mikä ahdistaa, se on enemmänkin sellaista yleisahdistusta. Tänä aamuna töihin lähtiessä tuli sellainen hetki.

Juttelimme miehen kanssa melkein tunnin ja sen takia melkein myöhästyin töistä. Tai mies se ennemminkin jutteli ja minä kuuntelin. Mies sanoi, että on ihan ok että ahdistaa ja tuntuu, että vihaan häntä. Hänestä tuntuu ihan samalta, mutta kyllä se ajan kanssa menee ohi ja muuttuu paremmaksi. Mies sanoi, että mussa on haava, jonka pitää antaa parantua. En saa yrittää piilotella sitä, sillä se paranee vain ajan kanssa. Eikä kumpikaan saa esittää, niin kuin kaikki olisi hyvin ja mitään haavaa ei olisi. Jos me tehtäisiin niin, se olisi valheellista ja kaikki olisi samalla tavalla kuin ennenkin eikä mikään ikinä muuttuisi. Pitää vain olla rauhassa eikä yrittää esittää, että olisi tunteita toista kohtaan.

Mies sai sanoiksi jälleen kerran sen, mitä en itse oikein osannut. Hän sanoi, että pitää antaa tilanteen tasaantua. Että ei tee mitään lopullista päätöstä vielä, vaan antaa kaiken rauhoittua vähän aikaa ja katsoa sitten uudelleen. Mies myös ehdotti, että ehkä voisimme parin viikon päästä mennä juttelemaan jollekin parisuhdeterapeutille. Ajatus on käynyt myös mun mielessä, mutta toisaalta sekin ahdistaa. Se on kyllä sanottava, että yllätyin ehdotuksesta, sillä en olisi koskaan uskonut miehen ehdottavan mitään tuollaista.

On myös pakko tunnustaa, että ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan tuntuu siltä, että voin sanoa miehelle mitä vain. Ehkä siksi, että en enää välitä mistään. Oli syy mikä tahansa, on varmaan kuitenkin ihan hyvä että teen niin.

No Logo

Voihan Helvetica Light Condensed! (En oo kyllä ihan varma, onko just tuollaista olemassakaan...)

Onhan se hienoa, että minulle maksetaan Photoshopin ja Illustratorin kanssa leikkimisestä, mutta silti olisi kivaa kun logot toimisivat ilman kikkailua. Kaksi tuntia meni, että sain yhden kikkareen näkymään ilman valkoista taustalaatikkoa. Ja nytkin se näkyy epätarkasti.

En kai vaan osaa. :(