Jagged Little Pill

Kävin tiistaina siellä lekurilla. Se meni huomattavan paljon paremmin kuin odotin tai pelkäsin. Eniten varmaan pelkäsin sitä, että lääkäri on joku evvk-tyyppi, joka käskee vain lopettaa valittamisen ja ottaa itseä niskasta kiinni. Tohtori oli kuitenkin tosi empaattinen ja sympaattinen vanhempi täti, joka kuunteli, kyseli ja nyökytteli sopivissa kohdissa. Ensisijaisesti hän suositteli psykologin luona käyntiä ja puhumista, mutta antoi siitä huolimatta myös onnellisuuspillereitä (Cipralexia) ja käski kokeilla niitä jonkun aikaa ja jatkaa käyttöä jos tuntuu, että niistä on apua. Töistä sain vapautusta tämän viikon.

Jännä juttu, mutta heti alkoi tuntua jotenkin paremmalta kun sai sairaslomaa. Sain kutakuinkin itse valita haluanko saikkua vai en, mutta silti tuntuu paremmalta että joku muu ikäänkuin päätti, ettei mun tarvitse mennä töihin. En ole itsekään tainnut oikein tajuta, miten paljon mua stressaa siellä olo. Mieskin yritti illalla kysellä, että onko mulla töissä jotain suurempia ongelmia, kun en selkeästi halua sinne mennä, mutta ei mulla ole. Tykkään siitä hommasta mitä teen, ihmiset ovat mukavia ja tulen niiden kanssa toimeen. Töitä on keskimäärin aika sopivasti, mutta silti tökkii, määräaikaisuudet ja muut. En ole varmaan yli kuukauteen käynyt juuri edes kahvihuoneessa kahvilla, sillä tuntuu, että en osaa olla niiden ihmisten kanssa siellä. Kaikki ovat tosi mukavia, mutta jotenkin tuntuu irralliselta.

Olen yrittänyt pohtia, mistä kaikesta se johtuu, että mulla on välillä niin paha olo. Osa johtuu siitä, mitä miehen kanssa on tapahtunut ja osa töistä. Mutta en tiedä onko siinä kaikki. Nyt kun ajattelen taaksepäin muistan, että mulla on ollut aina joskus sellaisia synkkiä hetkiä. Osa on ollut riitojen jälkeen, mutta luulen etteivät kaikki. Viime talvesta muistan sen, että se oli todella raskas. Mikään ei huvittanut, mikään ei kiinnostanut, en jaksanut tehdä mitään enkä mennä minnekään. Kävin töissä, tulin kotiin ja menin nukkumaan. En muista, että miehen kanssa olisi silloin ollut mitenkään erikoisen paljon riitoja, se varmaan antoi mun olla aika paljon rauhassa.

Luulen, että osa mun masennuksesta saattaa hyvinkin johtua pimeydestä. Keväällä muistan että jossain vaiheessa alkoi tuntua paremmalta, ei ehkä ihan hyvältä mutta paremmalta kuitenkin. Nyt alkaa taas olla pimeämpää, joten ei se varmaan asiaa ainakaan helpommaksi tee. Ehkä pitäisi hankkia kirkasvalolamppu ja möllöttää sen alla. Ehkä se auttaisi väsymykseenkin, sillä väsynyt olen ihan koko ajan. Aivan sama miten paljon nukun, niin mua väsyttää.

Miehelle on pakko tällä kertaa antaa kiitosta. Se sanoi olevansa ylpeä musta, että pidän huolta itsestäni ja menin sinne lääkäriin kun kerran siltä tuntui. Illalla se piti pitkän puheen siitä, että mussa ei ole mitään vikaa ja että olen hyvä juuri tällaisena kun olen.

Sain jopa vihdoin istutettua ne tulppaaninsipulit, jotka ovat odottaneet maahanpääsyä varmaan yli kuukauden.