Jagged Little Pill

Kävin tiistaina siellä lekurilla. Se meni huomattavan paljon paremmin kuin odotin tai pelkäsin. Eniten varmaan pelkäsin sitä, että lääkäri on joku evvk-tyyppi, joka käskee vain lopettaa valittamisen ja ottaa itseä niskasta kiinni. Tohtori oli kuitenkin tosi empaattinen ja sympaattinen vanhempi täti, joka kuunteli, kyseli ja nyökytteli sopivissa kohdissa. Ensisijaisesti hän suositteli psykologin luona käyntiä ja puhumista, mutta antoi siitä huolimatta myös onnellisuuspillereitä (Cipralexia) ja käski kokeilla niitä jonkun aikaa ja jatkaa käyttöä jos tuntuu, että niistä on apua. Töistä sain vapautusta tämän viikon.

Jännä juttu, mutta heti alkoi tuntua jotenkin paremmalta kun sai sairaslomaa. Sain kutakuinkin itse valita haluanko saikkua vai en, mutta silti tuntuu paremmalta että joku muu ikäänkuin päätti, ettei mun tarvitse mennä töihin. En ole itsekään tainnut oikein tajuta, miten paljon mua stressaa siellä olo. Mieskin yritti illalla kysellä, että onko mulla töissä jotain suurempia ongelmia, kun en selkeästi halua sinne mennä, mutta ei mulla ole. Tykkään siitä hommasta mitä teen, ihmiset ovat mukavia ja tulen niiden kanssa toimeen. Töitä on keskimäärin aika sopivasti, mutta silti tökkii, määräaikaisuudet ja muut. En ole varmaan yli kuukauteen käynyt juuri edes kahvihuoneessa kahvilla, sillä tuntuu, että en osaa olla niiden ihmisten kanssa siellä. Kaikki ovat tosi mukavia, mutta jotenkin tuntuu irralliselta.

Olen yrittänyt pohtia, mistä kaikesta se johtuu, että mulla on välillä niin paha olo. Osa johtuu siitä, mitä miehen kanssa on tapahtunut ja osa töistä. Mutta en tiedä onko siinä kaikki. Nyt kun ajattelen taaksepäin muistan, että mulla on ollut aina joskus sellaisia synkkiä hetkiä. Osa on ollut riitojen jälkeen, mutta luulen etteivät kaikki. Viime talvesta muistan sen, että se oli todella raskas. Mikään ei huvittanut, mikään ei kiinnostanut, en jaksanut tehdä mitään enkä mennä minnekään. Kävin töissä, tulin kotiin ja menin nukkumaan. En muista, että miehen kanssa olisi silloin ollut mitenkään erikoisen paljon riitoja, se varmaan antoi mun olla aika paljon rauhassa.

Luulen, että osa mun masennuksesta saattaa hyvinkin johtua pimeydestä. Keväällä muistan että jossain vaiheessa alkoi tuntua paremmalta, ei ehkä ihan hyvältä mutta paremmalta kuitenkin. Nyt alkaa taas olla pimeämpää, joten ei se varmaan asiaa ainakaan helpommaksi tee. Ehkä pitäisi hankkia kirkasvalolamppu ja möllöttää sen alla. Ehkä se auttaisi väsymykseenkin, sillä väsynyt olen ihan koko ajan. Aivan sama miten paljon nukun, niin mua väsyttää.

Miehelle on pakko tällä kertaa antaa kiitosta. Se sanoi olevansa ylpeä musta, että pidän huolta itsestäni ja menin sinne lääkäriin kun kerran siltä tuntui. Illalla se piti pitkän puheen siitä, että mussa ei ole mitään vikaa ja että olen hyvä juuri tällaisena kun olen.

Sain jopa vihdoin istutettua ne tulppaaninsipulit, jotka ovat odottaneet maahanpääsyä varmaan yli kuukauden.

Ei vaan huvita...

Minun pitäisi kirjoittaa (mielellään tänään) noin kuuden sivun essee. Minun olisi pitänyt tehdä se jo eilen, mutta en saanut sitä aikaiseksi. Juuri nyt minun pitäisi olla töissä, mutta en ole. En jaksanut enkä pystynyt menemään sinne. Minua ei kiinnosta, ei huvita enkä jaksa. Avo-osasto on periaatteessa ihan ok työpaikka, mutta kaikella kunnioituksella, minulla on siellä liian vähän hommia. Ja hommia, joissa ei ole tarpeeksi haastetta. Ja nekin hommat loppuvat parin kuukauden päästä enkä yksinkertaisesti enää saa motivoitua itseäni tekemään niitä.

Miksi tekisin? Miksi jaksaisin tehdä Avo-osastolla enää yhtään hommaa, kun työt kuitenkin loppuvat tai sitten niitä jatketaan parilla kuukaudella kuten Byroossakin? Tiedän, kaikki muutkin ovat pätkätöissä. Niin se vaan menee nykyään enkä minä voi sille mitään. Mutta tarvitseeko mun silti jaksaa sitä? Puolen vuoden välein stressaan aina siitä jatketaanko työsuhdetta vai ei ja miten pitkäksi aikaa. Ei vaan jaksa.

Laskin tuossa taannoin, että olen vajaan vuoden sisällä käynyt ainakin seitsemässä työpaikkahaastattelussa. Yhteenkään en ole päässyt. Torstaina sain viimeksi kieltävän vastauksen yhdestä paikasta, joka olisi oikeasti ollut mulle juuri sopiva. Ja mä olisin ollut sinne juuri sopiva.

Tuntuu vaan, että on niin turhaa yrittää mitään kun mistään ei kuitenkaan tule mitään. Ja tämä valittaminenkin tuntuu taas niin turhalta, koska tiedän että monilla on vielä huonommin. Ihan sama miten teen, niin tunnen itseni huonoksi. Oikeaa tapaa ei ole.

Kaiken syksyn aikana tapahtuneen jälkeen olen alkanut pohtia, että mahtaakohan mulla olla jonkunasteinen masennus. Olen lueskellut asiasta jonkun verran vaikka tiedän kyllä, että yleensä kun jotain oireita alkaa miettiä niin ne kaikki löytyvät. Äsken tein pari testiä osoitteessa www.tohtori.fi ja siellä BDI masennuskyselyssä tulokseksi tuli vaikea masennus. DEPS-seula näytti samansuuntaista tulosta. Eiväthän nuo nyt mitään varmaa tietoa mistään anna, mutta testasinpa huvikseni. Lähinnä sen takia, että halusin tietää kuvittelenko vain että mua masentaa, vai voiko oikeasti olla jotain.

Lopulta varasin työterveydestä lääkäriajan huomiseksi. Ei ollut mitenkään helppo juttu, mutta sain sen tehtyä. Nyt kun vielä saan mentyä sinne. Mulle on hirveän tärkeää näyttää ulospäin, että kaikki on kunnossa ja hyvin. Siksi oli varmaan niin vaikea varata aikaa. Olen myös aika helposti addiktoituva luonne ainakin omasta mielestäni ja siksi hirvittää jos heti lykätään jotain nappia naamaan. En mä sellaista halua. Tosin en oikein tiedä mitä haluan.

En tiedä vielä kerronko miehelle että menen lääkäriin vai en. Sanoin joskus aikaisemmin, että olen harkinnut lääkärissä tai jossain terapeutilla käyntiä. Mies toivoi ennemmin, että juttelisin hänelle ja olen yrittänytkin. Välillä me on juteltu nyt aika paljonkin mikä on ihan hyvä, mutta jotenkin se ei vain tunnu riittävän. Nyt on välillä ollut tosi hyviä hetkiä miehen kanssa ja se on ollut todella kultainen. Me on tehty kaikkea kivaa yhdessä ja mies on panostanut kaikkiin juttuihin ihan eri tavalla kuin ennen, tehnyt ruokaa ja muuta. Siitä huolimatta mulle tulee välillä kauheita ahdistuskohtauksia. Tänä aamuna viimeksi. Enkä edes osaa oikein sanoa mistä ne tulee. Ne vaan tulee ja sitten en jaksa tehdä mitään eikä mikään huvita ja melkein kaikki mahdollinen alkaa itkettää.

Huoh... nyt on varmaan jo ihan pakko aloittaa sitä esseetä.

Kisu in memoriam

Siskon 14½ -vuotias katti kuoli viime viikolla. Lähetin siskolle osanottokortin ja täytyy myöntää, että tunsin oloni hiukan kummalliseksi kun seisoin postissa korttihyllyn edessä ja yritin löytää kauniin ja asiallisen kortin, jossa ei kuitenkaan ole liikaa muistovärssyjä. Sillä kyseessähän oli siis kissa. Joku "Herran huomaan on hän päässyt nyt" olisi tuntunut vähän liian kornilta, koska kyseessä oli kuitenkin kissa.

Sisko oli ihan mielissään kortista, sillä katti oli varmaankin vähän lapsen asemassa jos nyt ei korvikkeena. Ja kyllä mustakin tuntui aika apealta ajatella, ettei sitä harmaata karvapalloa enää ole. Toisaalta otus oli jo vanha ja huonossa kunnossa, että sille oli ihan hyvä päästä toisaalle jatkamaan hiirenpyyntiä.

Ikäerosuhteesta

Täällä on ollut viime aikoina hiljaista, sillä kirjoittaminen on jostain syystä tökkinyt. Tilanne kotona on tällä hetkellä parempi ja ainakin toistaiseksi olen päässyt eroon suurimmasta ahdistuksesta. Suurin "innostus" lähtemiseen on kuivahtanut tältä erää kasaan ja välillä tuntuu, että olisi niin kauhean helppo vajota takaisin entiseen ajattelemattomuuteen ja siihen, että välitä mistään. Yritän kuitenkin estää itseäni tekemästä niin.

Yrittämistä tämä vaatii hirveästi, sen olen huomannut. Joskus tuntuu, ettei jaksa ja välillä taas tuntuu, että eihän se niin kovin vaikeaa olekaan. Katsotaan nyt pikkuhiljaa, miten asiat etenevät. Parisuhdeterapiasta ei ole nyt vähään aikaan ollut puhetta, mutta itse asiassa aloin pohtia, että ehkä voisin mennä ihan yksin jonkun terapeutin juttusille. En usko, että kaikki ahdistukseni johtuu parisuhteesta, on varmaan monia muitakin asioita, jotka pitäisi itselleni selvittää.

Viikonloppuna olin viettämässä siskoni synttäreitä. Sisko on minua huomattavasti vanhempi, joten meillä ei ole juurikaan mitään yhteistä. Nyt minut kuitenkin vihdoin kutsuttiin juhlimaan siskon ja hänen kavereidensa kanssa. Joskus lapsena olisin antanut vasemman korvani siitä ilosta, että olisin päässyt heidän mukaansa, mutta nyt olin vähän että joo...

Ilta meni kuitenkin yllättävän mukavasti. En tosin jaksanut pysyä kärryillä aina siitä, kuinka monta lasta kenelläkin on ja minkä ikäisiä ne ovat ja mihin kouluun ne nyt menevät... Kaikkea sellaista siis, mikä meikäläisen kannalta on todella boring. Suurin osa ajasta pyörittiin kuitenkin onneksi muissa aiheissa.

Tämä oli myös ensimmäinen kerta kun näin siskon humalassa ja päin vastoin. Ikäerosta johtuen emme siis kauheasti ole yhdessä ryypiskelleet ja bilettäneet. Se oli kuitenkin yllättävän mukavaa ja täytyy myöntää, että sisko tuntui paljon normaalia mukavammalta siinä tilassa. :)

Kun mikään ei toimi

Mies lähetti linkin Väestöliiton sivulle kohtaan Toimivan parisuhteen lähtökohdat.

Miten voikin olla, että joka ainoa kohta tuntuu olevan ihan pielessä? Ja miten voi olla, että nuo pitää lukea, ennen kuin edes tajuaa kuinka pielessä kaikki onkaan?

Mutta ehkä ne voi myös korjata.

Morning Glory

Hetkittäin tuntuu, että kaikki on ihan hyvin. Saan pahat ajatukset ja muistot työnnettyä taustalle ja olen kuin niitä ei olisikaan. Välillä taas tulee kauheita ahdistushetkiä. En ihan tarkkaan osaa sanoa mikä ahdistaa, se on enemmänkin sellaista yleisahdistusta. Tänä aamuna töihin lähtiessä tuli sellainen hetki.

Juttelimme miehen kanssa melkein tunnin ja sen takia melkein myöhästyin töistä. Tai mies se ennemminkin jutteli ja minä kuuntelin. Mies sanoi, että on ihan ok että ahdistaa ja tuntuu, että vihaan häntä. Hänestä tuntuu ihan samalta, mutta kyllä se ajan kanssa menee ohi ja muuttuu paremmaksi. Mies sanoi, että mussa on haava, jonka pitää antaa parantua. En saa yrittää piilotella sitä, sillä se paranee vain ajan kanssa. Eikä kumpikaan saa esittää, niin kuin kaikki olisi hyvin ja mitään haavaa ei olisi. Jos me tehtäisiin niin, se olisi valheellista ja kaikki olisi samalla tavalla kuin ennenkin eikä mikään ikinä muuttuisi. Pitää vain olla rauhassa eikä yrittää esittää, että olisi tunteita toista kohtaan.

Mies sai sanoiksi jälleen kerran sen, mitä en itse oikein osannut. Hän sanoi, että pitää antaa tilanteen tasaantua. Että ei tee mitään lopullista päätöstä vielä, vaan antaa kaiken rauhoittua vähän aikaa ja katsoa sitten uudelleen. Mies myös ehdotti, että ehkä voisimme parin viikon päästä mennä juttelemaan jollekin parisuhdeterapeutille. Ajatus on käynyt myös mun mielessä, mutta toisaalta sekin ahdistaa. Se on kyllä sanottava, että yllätyin ehdotuksesta, sillä en olisi koskaan uskonut miehen ehdottavan mitään tuollaista.

On myös pakko tunnustaa, että ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan tuntuu siltä, että voin sanoa miehelle mitä vain. Ehkä siksi, että en enää välitä mistään. Oli syy mikä tahansa, on varmaan kuitenkin ihan hyvä että teen niin.

No Logo

Voihan Helvetica Light Condensed! (En oo kyllä ihan varma, onko just tuollaista olemassakaan...)

Onhan se hienoa, että minulle maksetaan Photoshopin ja Illustratorin kanssa leikkimisestä, mutta silti olisi kivaa kun logot toimisivat ilman kikkailua. Kaksi tuntia meni, että sain yhden kikkareen näkymään ilman valkoista taustalaatikkoa. Ja nytkin se näkyy epätarkasti.

En kai vaan osaa. :(

Vaiherikas viikonloppu

Harmi, etten ole ehtinyt viimeiseen pariin päivään kirjoittamaan mitään. Jos olisin, sisältöä olisi ollut paljon ja se olisi ollut mielenkiintoista. Yritän nyt jälkeenpäin rekonstruoida miltä on tuntunut, mutten tiedä kuinka onnistun.

Tein mielessäni päätöksen, että tämä on tässä. Minä lähden ja aloitan alusta. Viimeiset vuodet olen ollut huono avautumaan ystävilleni henkilökohtaisista asioista, olen ollut huono ajattelemaan niitä itsekään. Viime kesänä tapahtui kuitenkin napsahdus toiseen suuntaan ja se uskoakseni mahdollisti näiden asioiden kirjoittamisen tänne blogiinkin. Se mahdollisti myös sen, että lauantaina sain sanottua lähimmille ystävilleni, että olen harkinnut eroa miehestäni. Toiselle asia tuli enemmän yllätyksenä kuin toiselle, vaikka tuskin kumpikaan voi väittää, että on ihmeissään meidän vaikeuksistamme.

Ystäväni M:n kanssa juttelin hiukan palatessamme H:n luota. En ole oikeastaan koskaan aikaisemmin avautunut M:lle vaan ennemminkin H:lle. Nyt kävi toisin, osittain olosuhteiden pakosta. Siitä tunnen hiukan huonoa omaatuntoa, sillä koen olevani H:lle selityksen velkaa. Hän on kuitenkin se, jota tituleeraan yleensä parhaaksi ystäväkseni ja joka eniten on mistään tiennyt. Vuosien myötä tuntuu, että olen ajautunut erilleen ystävistäni. Varmaan siksi, että he ovat nähneet että kaikki ei ole hyvin, mutta en ole silti osannut ja uskaltanut heille juuri mitään kertoa. Olen pelännyt olevani epälojaali miehelle. Se taas on johtanut siihen, että olen salannut ystäviltäni asioita, joista olisi varmaan ollut terveellistä heidän (tai edes jonkun) kanssa puhua. Lauantaina tuntuikin, että ensimmäistä kertaa moneen vuoteen minulla oli aidosti hauskaa heidän kanssaan enkä pingottanut. M sanoikin, että hänen mielestään olin paljon vapautuneempi. Se johtui siitä, että ajattelin koko päivän, ettei miestä ole. Että olen yksin. Ja se tuntui hyvältä.

Eniten pelkäsin lauantaissa sitä, että en kestä toisten onnea. Kuvittelin aina meneväni naimisiin ennen H:a, mutta nyt on käymässä päinvastoin. En kuitenkaan tuntenut mitään katkeruutta asiasta, minusta kaikki H:n häistä hössöttäminen oli vain mukavaa. Sama asia lasten suhteen. Pelkäsin hiukan, miltä tuntuu tavata T ja hänen lapsensa. Sekin oli vain mukavaa. Mukuloita oli kiva raahata ympäriinsä, mutta en silti tuntenut pienintäkään vauvakuumeen oiretta.

Sunnuntaina kerroin sitten miehelle, että olen päättänyt lähteä. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli insinöörimäisen tyyni ja käytännönläheinen. Milloin menemme pankkiin? Minne akvaariokalat sijoitetaan, koska yksin hän ei allasta jaksa pitää? Jne. Lopulta keskustelu lähti jostain, en oikein tiedä mistä. Kävimme pitsalla ja olimme menossa elokuviin, mutta lopulta kävelimme kaksi tuntia ympäri kaupunkia ja puhuimme. Mies sanoi haluavansa jatkaa ja aloittaa alusta. Minä sanoin, etten tunne häntä kohtaan mitään enkä tiedä haluanko edes tuntea.

Sovimme kolme asiaa.
Kaikki annetaan anteeksi.
Kaikki henkinen ja fyysinen väkivalta loppuu.
Kunnioitamme toisiamme.

Asioita, joiden pitäisi olla ihan itsestään selviä. Sanoin, etten tiedä riittävätkö nuo jos minulla ei ole mitään tunteita häntä kohtaan. Mies kuitenkin uskoi, että ajan kanssa tunteet palaavat. Että kun sellaisia on joskus ollut, niin kyllä ne tulevat takaisin.

Eilen jäin kotiin, koska en jaksanut mennä töihin ja vatsani oli niin kipeä. Mies tuli puolelta päivältä kotiin, toi mulle kimpun ruusuja ja keltaista jaffaa. Ja koko ajan musta tuntui kauhean pettyneeltä. Että en sittenkään päässyt pois ja kaikki mitä suunnittelin, jää sittenkin toteutumatta. Ja tuntui vaikealta luottaa toiseen, että nyt se sitten tuo kukkia ja on muutenkin kiva, kun olen uhannut lähteä.

Iltapäivällä mies sortui lopullisesti. Enkä mä voinut enää olla uskomatta sitä ihmistä, joka itkien lupasi, että tästä lähtien kaikki muuttuu. Että kahdeksan vuoden suhde vaatii toisen mahdollisuuden. Että jos hän ei saa toista mahdollisuutta, hän ei kestä. Mies sanoi, että tietää mitä kaikkea on tehnyt väärin mua kohtaan ja meitä kohtaan ja että nyt kaikki se muuttuu hyväksi. Ja jonain päivänä meillä on vielä niin hyvä ja vahva suhde, ettei kenelläkään.

Jossain mun mielen perukoilla itää pieni epäilys, että mitenköhän kauan kaikki hyvä jatkuu. Mutta ehkä mä voin jäädä katsomaan. Sen mä kyllä tiedän, että seuraavasta tällaisesta kaudesta kaikki on ohi. Sanoin sen miehellekin, että ei mulla ole varaa jäädä vuosikausiksi katsomaan tuleeko tästä mitään vai ei. Hän pyysi, etten asettaisi mitään aikarajaa. Varmaan mulla joku aikaraja on alitajuisesti, mutta yritän antaa sen olla. Sen kuitenkin lupasin itselleni, että tästä lähtien kirjoitan ylös miltä musta tuntuu. Joko tänne tai jonnekin muualle. Että sitten näen jälkeenpäin millaista on ollut.

Paljon muutakin sanottiin, en jaksa kaikkea enää edes muistaa. Tärkeintä varmaan on, että nyt se kauhea musta pilvi, joka mun päällä on pari viikkoa roikkunut, tuntuu väistyneen. Tai ainakin ohentuneen. Nyt on ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun tuntuu että jaksan tehdä jotain.

Ehkä se tästä.

Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen

Nyt se on tehty.

En tiedä oliko hetki sopiva, mutta kuten eilen epäilin, en vain jaksanut enempää.

Ensin mies oli sitä mieltä, että turha jauhaa sitä samaa paskaa mitä on jauhettu kahdeksan vuotta. Ettei mikään jauhamisesta miksikään muutu. Lopulta kuitenkin juttelimme joistain asioista.

Lopputulos on nyt se, että jatkamme tätä pari viikkoa jatkunutta ”kämppiselämää” toistaiseksi. Kumpikin elää omaa elämäänsä, mutta asutaan yhdessä. Ikuisestihan tämä ei voi jatkua, mutta voin miettiä itse mitä haluan ja miltä tuntuu. Periaatteessa olen siis vapaa lähtemään jos niin haluan. Mies jopa mainitsi, että voisi ehkä ostaa mut ulos tästä kämpästä. Tai sitten etsitään molemmat omat luukkumme jos niin käy.

Ei hänkään tähän elämään ole tyytyväinen, ei ole ollut pitkään aikaan, mutta ei kuitenkaan ole mua pois täältä ajamassa. Ajan kanssa kuitenkin jotain päätöksiä on tehtävä. Joko jakaa kamat tai yrittää päästä eteenpäin. Tai ei yrittää vaan tehdä niin. Siitä mies piti pitkän luennon, että vain luuserit yrittävät ja ne jotka jotain oikeasti saavat aikaan, tekevät.

Onhan se totta. Olen elämässäni yrittänyt miljoonaa asiaa, mutta tuntuu etten ole saanut mitään aikaiseksi. Toisaalta taas en enää tiedä onko tämä suhde se, minkä haluan saada kuntoon. Mies jaksoi sanoa, että vanhat asiat on jätettävä taakse ja että mun ärsyttävä puoli on se, että muistelen ja kaivelen kaikkea. Varmaan teenkin niin, mutta tuntuu, että mun mitta on yksinkertaisesti tullut nyt täyteen. Jos jään, niin kaikki kaatuu niskaan.

Mä tahtoisin lähteä. Antaa tän jo olla ja unohtaa. Aloittaa alusta ja elää. Kokea kaiken sen, mitä en ole tähän mennessä kokenut. Olla vapaa. Asettaa itseni etusijalle. Bilettää. Sisustaa ihan oma kämppä. Tulla toimeen omillani. Ajatella vain itseäni. Mennä minne haluan ja milloin haluan. Kirjoittaa runoja aamukolmeen niin kuin viimeksi olen tehnyt varmaan seitsemäntoistavuotiaana. Ihastua. Rakastua. Leikkiä vähän aikaa teiniä melkein kolmekymppisenä.

Mutta mua pelottaa. Ihan helvetisti. Että teen kamalan virheen. Että olen yksin ja epäonnistun. Teen eron ihan vääristä syistä. Koska kuitenkin oli hyviä hetkiä. Muulloinkin kuin ihan alussa. Vaikka silloin kun viime kesänä otin tuon kivikuvan. Tai… yritän kovasti miettiä milloin, mutten saa mitään mieleen. Ei se niin voi olla. On täytynyt olla tunteita. Ja ihania aikoja. Mutta ovatko ne oikeasti olleet mulle niin pieniä ja merkityksettömiä, etten saa niitä mieleen? Jos epäonnistun tässä suhteessa, miten saan mitään tulevaakaan onnistumaan?

Kaikki muistot, joiden pitäisi olla ihania, likaantuvat jostain epämukavasta. Se kun mies juhannussaunassa vuonna 2004 pyysi mua kanssaan naimisiin. Ja mulla oli poskessa mustelma, jonka se oli tehnyt pari tuntia aikaisemmin. Se kun meidän piti viime keväänä mennä naimisiin mutta ei mentykään. Se kun on puhuttu lapsesta.

Näiden takia mä en varmaan jaksa jatkaa. Kai sitä voisi päästä yli jostain epäonnistuneesta ja riitaan päättyneestä hotellilomasta, mutta kun asioihin, joiden pitäisi olla kauniita ja tärkeitä, liittyy riitoja, en vaan jaksa. Vai onko vika vaan mussa? Pitäisikö mun oikeasti ottaa huumorilla? Muistella sitten vanhana kiikkustuolissa, että yksi kirkkovaraus peruttiin rahasyiden ja vähän muunkin takia ja kyllähän siitä lapsen hankinnasta ja sopivasta ajankohdasta väännettiin kättä vuosikausia.

Mä en tiedä. Millaista se olisi. Olla yksin. Toisaalta tiedän millaista on olla yhdessä.

Jos tulevatkin vuodet käsiimme
vain rikkoutuu.
En jaksaisi olla, anna mun olla ja unohtaa...
~ Stella - Piste

Kivet

Siellä he seisovat.
Kivinen pataljoona.
Harmaina vartioiden
tulevien sukupolvien ketjua.
Asennossa seuraten aikaa,
joka lipuu ohi.

Sillä joku unohti kertoa heille,
että sota on jo ohi ja he voivat palata kotiin.


Kuva on jostain Nurmeksen pohjoispuolelta, ilmeisesti sodanaikaisia panssariesteitä. Näin mies ainakin minulle väitti.

Leijat Helsingin yllä

Jessus, että oli upea ilta!

Olin seitsemän jälkeen illalla Helsingissä ja siellä oli aivan mahtava ilma. Kävelin Unioninkatua Tuomiokirkon ohi ja täytyy sanoa, että harmitti kun ei ollut kameraa mukana. Aurinko ei paistanut enää alas asti, mutta kirkon torni (tai tapuli tai mikä se nyt onkaan) ihan kylpi ilta-auringon valossa.

Junan ikkunasta oli myös hienon näkymät, kun Kansallismuseo ja Eduskuntatalo ja muut sillä suunnalla olevat pytingit näkyivät lähinnä vain siluetteina auringonlaskua vasten.

En ole koskaan asunut Helsingissä enkä tiedä haluaisinko edes asua, mutta käyn siellä mielelläni. Minusta se on kaunis kaupunki melkeinpä mihin aikaan vuodesta tahansa, mutta hyvin usein tunnen itseni siellä hiukan yksinäiseksi. Tunnen keskusta-alueen jo aika hyvin, mutta kuten tänään mietin, se on vain sellaista pintapuolista tuntemista. Mitä pinnan alla on, sitä en tunne.

Junassa näin Linnanmäen valokyltit ja viimeistään siitä tulin surulliseksi. Muistin, että olemme miehen kanssa kerran käyneet Lintsillä. Kävelimme varmaan kaksi tuntia ympäri Linnanmäen lähiseutuja ja riitelimme ennen kuin pääsimme huvipuistoon. Loppujen lopuksi siellä oli ihan mukavaa, mutta kurja maku tuosta kuitenkin jäi.

Sama tunne tuntuu toistuvan melkein kaikessa mitä olemme yhdessä tehneet. Kerran lähdimme ihan ex tempore yhden yön hotellilomalle. Otimme hienon huoneen, ostimme kuohuviiniä ja mansikoita ja kuhertelimme kylvyssä. Sitten joku meni pieleen ja loppuyö riideltiin ensin hotellin diskossa, sitten huoneessa ja seuraavana päivänä kotimatkalla. Sama toistui kun olimme Thaimaassa. Sama toistui viime kesän loma-matkalla. Ensin on saattanut olla ihan hullun kivaa, sitten tapahtuu jotain kauheaa tai päinvastoin, ensin on kauheaa ja lopulta ihan hullun ihanaa. Siitä huolimatta ne kauheat asiat likaavat aina mukavien asioiden muiston.

Jane Doe kommentoi edelliseen postaukseeni, että ei ole huomannut kirjoituksistani yhtään mainintaa siitä, kuinka hyvin meillä menee. En kuitenkaan tiedä, koska meillä on mennyt ”hyvin”. En oikein tiedä mitä se ”hyvin” on. Tuntuu, että elän vuoristoradalla, joka menee joko älytöntä kyytiä alaspäin tai sitten vain köröttelyvauhtia suoralla tiellä.

Päätin tänään junassa, että kotona sanon miehelle kuinka mun on paha olla ja en enää tiedä mitä mä tunnen ja haluan. Että mä tahtoisin olla jonkun aikaa ihan yksin jossain. Että musta tuntuu, että olen epäonnistunut. Etten mä ehkä osannutkaan rakastaa ikuisesti vaikka lupasin. Että nyt mä olen vihdoin tajunnut sen, mitä joskus sanoin etten ymmärrä ollenkaan: että kuinka joku ihminen, joka on se tärkein ja osa itseä, voi muuttua vieraaksi.

En sitten kuitenkaan saanut sanottua. Menin suihkuun, itkin ja tulin koneelle kirjoittamaan tätä.

Mua hirvittää aloittaa se keskustelu, koska mä pelkään että siitä tulee jotain ihan kauheaa. Mä odotan sopivaa hetkeä, mutta en tiedä koska se tulee. Tai murrunko mä ihan täysin ennen sitä. Mulla alkoi tänään Avoimen yliopiston kurssi ja eka tentti on kahden viikon päästä. Jos mä aloitan nyt sen keskustelun, tiedän etten saa luettua. Kaverin häät ovat parin kuukauden päästä. Mitä jos me riidellään sinne asti ja olen ihan sekaisin siellä häissä? Miljoonia syitä olla hiljaa. Onneksi se antaa mun olla.

En vaan tiedä kuinka kauan.

London Calling

Viikonloppu meni sanottaisiinko hiljaisissa merkeissä. Mies puuhasi omiaan ja minä omiani, vaihdoimme ehkä viisi sanaa kahden päivän aikana. Toisaalta se oli hyvä, sillä sain olla omassa rauhassani mutta toisaalta taas ahdisti ihan helvetisti.

Eilen illalla sain vihdoin sanottua miehelle, että mun on paha olla. Että en tiedä miltä musta tuntuu ja mitä haluan. Paska juttu vaan sinänsä, että toinen haluaa kuitenkin olla mun kanssa. Ei me mitään sen ihmeempää juteltu, mies vain sanoi että ollaan tässä nyt ihan rauhassa eikä jauheta mitään turhia. Puuhaillaan omiamme ja annetaan menneiden olla. Tavallaan mulle tuli siitä vähän parempi olo ja suurin angsti tuntui häviävän. Toisaalta kuitenkin tiedän, että jos (kun?) vielä tulee jotain tappelua fyysisellä tasolla tai muuta paskaa, niin se on sitten siinä. Joo, olen ajatellut niin biljoonasti ennenkin, mutta nyt se varmaan oikeasti on siinä. En ole koskaan aikaisemmin jutellut parisuhdeongelmista kenellekään ulkopuoliselle, mutta nyt olen parille ihmiselle. Mun mielestä sen on jo askel johonkin suuntaan.

Taisin jo mainita, että työkaveri heitti viime viikolla ehdotuksen, että mun pitäisi lähteä vaikka yksin reissuun jonnekin. Jostain sain sitten päähän sen, että haluan Lontooseen. Olen käynyt siellä kerran 12 vuotta sitten ja tykkäsin. Nyt olen sitten katsellut matkoja ja jopa töitä sieltä. Jotenkin houkuttaisi ihan hirveästi lähteä yksin. Tiedän kuitenkin, että mies ei siitä tykkäisi.

Opiskeluaikana tein sen virheen, että en lähtenyt vaihtoon. En uskaltanut yksin ja jotenkin varmaan pelkäsin sitä, mitä se tekee suhteelle. Joten en siis mennyt. Nyt olen katunut sitä melkein enemmän kuin mitään muuta, koska olen aina halunnut nähdä vieraita paikkoja. Viime kesänä yritin miehelle ehdottaa, että jos se vaikka haluaisi mennä jonnekin ulkomaille töihin, niin tulisin ihan mielelläni mukaan. Mies vaan totesi, että kun on talo niin ei sitä niin vaan lähdetä. Ja vaihto-oppilasajat sun muut, ne on takana jo. Silloin mua alkoi ahdistaa ihan kauheasti, että olenko mä tosiaan jumissa tässä? Että koska mulla on talo ja asuntolainaa, niin mä en enää ikinä pääse minnekään paitsi ehkä jonnekin äkkilähdölle Kanarialle?

On aika hirveää, että olen saanut monta asiaa jotka olen toivonut, mutta nyt tuntuu että ihan väärällä tavalla. Niinkuin parisuhde. Kun ei tämä ole ollut sellaista, mitä olen halunnut. Ainakaan kaiken aikaa. Ja oma koti. Nyt se alkaa olla rempattu ja muuta, mutta yhtäkkiä se tuntuukin ihan kahleelta jalassa. Olen aina halunnut naimisiin ja lapsia, mutta nyt mua kauhistuttaakin ajatus siitä, että oltais alkuperäisen suunnitelman mukaan menty keväällä naimisiin. Luojan kiitos ei menty, koska sitten mä vasta tuntisinkin oloni tukalaksi nyt. Ja lapset. Jotenkin mä luulen, että kun olen puoli vuotta toivonut tulevani raskaaksi enkä ole tullut, niin nyt kun toivon etten ole raskaana, niin olenkin. No, se selviää parin viikon sisällä. Sitten taas tuntuu kauhealta ajatella noin, koska entä jos siitä rangaistaan? Että ensin toivon olevani raskaana ja sitten toivon etten ole ja lopulta en ikinä pystykään saamaan lapsia?

Kauheeta, kun ei tiedä mitä haluaa ja haluaako oikeista syistä. Tavallaan tuntuu että vain odotan, että joku tulee ja sanoo, että alapas nyt pakata niitä kamojasi ja pistetään se kämppä myyntiin. Että sitten pääsen vihdoin kokeilemaan miltä tuntuu asua ja pärjätä yksin ja voin ihan vapaasti lähteä vaikka sinne Lontooseen. Vaikka loppuiäksi. Ja että sitten voin etsiä just sellaisen miehen, jonka haluan.

Mutta tahdonko tuota oikeista syistä, sitä en osaa sanoa. Tahdonko olla ja pärjätä yksin vain sen takia, että se tuntuu siistiltä ja olen tähän asti skipannut sen vaiheen elämässä. Vai tahdonko sitä sen takia, että en ihan oikeasti enää välitä miehestä ja tahdo yrittää sen kanssa.

Tahdonko vaihtaa miehen sen takia, että uskon löytäväni paremman? Vai jäänkö sitten loppuiäksi yksin koska olen nirsoillut? Kumpi painaa vaa'assa enemmän se, että en halua olla yksin ja jään siksi keskinkertaiseen parisuhteeseen, joka ehkä joskus paranee ehkä ei, vai se, että saatan olla loppuikäni yksin tai toisaalta saatan löytää jotain paljon parempaa tai ehkä jotain vielä paljon huonompaa.

Tällä hetkellä yritän kai jotenkin vain tukahduttaa itseni (taas kerran) ja antaa olla, koska se on kaikkein helpointa. Elellään sitten tällaisessa kämppäkaveruudessa toistaiseksi ja katsotaan miten käy. Ehkä tämä on vaan taas tällainen ahdistuskausi joka menee ohi kun en ajattele asiaa. Mutta pitäiskö mun oikeasti ajatella? Jos en ajattele, niin havahdunko mä seuraavan kerran viiden vuoden päästä kun katson punaista ja itkusta turvonnutta naamaani vessan peilistä ja haluaisin vaan hakata itseäni niin kauan ettei mitään tunnu?

Miksei vois vaan kysyä äidiltä, että mitä mä teen ja äiti kertoisi sen, ihan niin kuin silloin kun olin viiden.

Samaa vanhaa....

Muut iloitsevat siitä, että on viikonloppu mutta mua ei voisi vähempää kiinnostaa.

Tänään juttelin yhden työkaverin kanssa vähän näistä mun asioista, en mitään kauhean syvällistä, mutta jotain kuitenkin. Se ehdotti, että lähtisin vaikka yksin matkalle tai muuttaisin vähäksi aikaa pois, että saisin katsottua miltä tuntuu vai tuntuuko miltään.

Tiedän vaan, ettei tuollainen onnistu. Mies tuskin antaisi mun lähteä yksin matkoille. Tiedän, ei ole peritaatteessa sen asia kieltää, mutta kuitenkin. Pois muuttaminen taas tuntuu niin lopulliselta väliaikaiseksi ratkaisuksi. Siihen mulla ei sitä paitsi ole taloudellisia mahdollisuuksiakaan, ainakaan mihinkään vuokrakämppään. Sinällään mä kyllä haluaisin jonnekin pois vähäksi aikaa. En missän nimessä yhdessä, kesällä oltiin reissussa eikä se ollut mitenkään normaalista arjesta poikkeavaa.

Illalla oli juttua noista tatskoista. Mies ei oikein tykkää, että ottaisin sellaisen. Kovasti se yritti kuitenkin vakuuttaa, että tukee mua jos sellaisen kerran haluan. Ja että lupaanhan mä sitten varmasti jutella sen kanssa vielä ennen kuin menen ottamaan. Ja että kun nyt yhdessä asutaan, niin onhan se tavallaan yhteinen asia. My ass!

Jossain vaiheessa mulla oikeasti petti pinna ja aloin nauraa sen lässytykselle. Se tietysti pahastui ja murjotti jonkun aikaa. Sitten sain selitettyä jotain ja tilanne parani. Mies alkoi itkeä ja sanoi, että tietää olleensa monesti paskapää ja pyysi sitä anteeksi.

Luoja että osaa olla vaikeaa... Tuntuu, että valitan vaan tätä yhtä ja samaa, mutta oikeasti en osaa juuri muuta ajatella. Kohta tää alkaa vaikuttaa mun työntekoonkin. Tapaan tänään yhden kaverin harrastusten merkeissä, ehkä voisin sille puhua jotain. En tiedä. Jotenkin tuntuu niin vaikealta vierittää tätä muiden niskoille, mutta yksinkään ei oikein jaksa.

Tatuoitu nainen

Edelleen on ihan paska olo. En osaa oikein muuta sanoa. Toisaalta tahtois lähteä, mutta toisaalta ei uskalla. Eikä kai tahdokaan. Jotain ihmeen valaistumista odotan edelleen. Sikäli tuntuu paremmalta, että olen pystynyt joillekuille kirjoittamaan tuntojani, samoin tänne blogiin. Olin monta vuotta ihan tukossa, en uskaltanut edes ajatella tiettyjä asioita. Nyt ne alkavat tulla ulos, mikä on varmaan ihan hyvä. En vaan yhtään tiedä mihin se johtaa.

Kotiin meno töiden jälkeen ahdistaa mua ihan hirveästi. Eilen mun vatsa oli koko illan kipeä ja rintaa pisti. Varmaan jotain fyysisiä stressioireita. No, se hyvä puoli ainakin tästä on, että töissä on mukava olla. Ei tartte ajatella mitään liian henkilökohtaista ja on jotain tekemistä. Harmi vaan, kun tänne ei voi jäädä yöksi. Viikonlopun ajatteleminen kauhistuttaa. En tiedä mitä siitä tulee. Nyt olen pystynyt vetoamaan siihen, että olen väsynyt ja vatsakipuinen, mutta jossain vaiheessa mies alkaa jankkaamaan, että mikä mua vaivaa. Kun en itsekään ihan tiedä.

Olen ajatellut ottaa tatuoinnin. Siis olen ajatellut sitä monta vuotta, mutta en ole keksinyt millaisen ja mihin paikkaan. Nyt mulla alkaa olla jotain ajatuksia jo ja menen tänään paikalliseen tatskapaikkaan katsomaan mitä siellä on. Tämmöistä olen itsekseni piirrellyt.










Siis ei noita kaikkia vaan joku noista, ehkä. Työkaveri ehdotti jotain kiinalaista kirjoitusmerkkiä, mutta en tiedä mitä. Toivoisin, että tatska merkkaisi mulle jotain, en viitsi kiduttaa itseäni tuntikausia (tai miten kauan sen tekemiseen nyt meneekään) ja sitten olla loppuelämää jonkun ihan merkityksettömän jutun kanssa.

Katsotaan mihin päädyn, vai saanko otettua mitään.

(Kuvat on vasemmalta oikealle siis kelttiläinen risti, udjat ja ankh)

Riimittelyä

Tuntuu että hajoan,
tukehdun tai pirstoan.
Minkä tuntenut olen se muuttuu,
en tiedä mikä, mutta jokin puuttuu.

Tuntuu että olen kahleissa,
vailla vapautta, valheissa.
En näe eteen, vain taaksen ja pelkään
se mitä on siellä hukkuu pimeään.

Voi kun tulisi joku ja sanoisi
mitä tehdä ja mut pois nostaisi.

There's only so much a heart can endure

Täytyy myöntää, että tuo ulkona oleva vesisade sopii oikein hyvin tunnelmiin juuri nyt. Mikään ei ole varmaan ärsyttävämpää kuin olla masentunut kauniilla ilmalla. Kunnon depis tarvitsee ihan ehdottomasti mahdollisimman kurjan ilman. Siitä saa jollain perverssillä tavalla tyydytystä.

Mulla on edelleen ihan jakomielitautinen olo. Mies oli eilisen illan ja tämän päivän tosi mukava ja nyt taas tuntuu että ihan turhaan olen tällä tavalla epävarma. Että kyllä tämä tästä ja kaikki ikävät asiat menevät kyllä ohi ja niin edelleen. Toisaalta taas ei tunnu siltä niin yhtään. Jotenkin mä odotan vaan jotain merkkiä, joka kertoisi mitä mun pitää tehdä. Mä vaan olen odottanut sitä merkkiä viimeiset viisi vuotta.

Toisaalta tuntuu, että voisi olla paljon paremmin kun vaan lähtisi ja antaisi tämän olla. Toisaalta taas pelottaa se, että teen elämäni suurimman virheen. Mutta myös se pelottaa, että mä kitkutan vielä viis vuotta ja sitten huomaan, että no oho, olispa ehkä kannattanut jo antaa olla.

Kaveri jolle tuossa kesällä sähköpostissa pystyin vähän jotain avautumaan, sanoi että ihmisillä on aina joku raja näissä asioissa. Että se vaan riippuu siitä, missä kenenkin raja kulkee. Musta tuntuu joskus, että mä olen mennyt jo kaikkien rajojen yli ja siksi millään ei ole enää väliä.

Toisaalta taas toinen kaveri sanoi, että tiedänhän mä, että on ihmisiä jotka rakastaa mua just sellaisena kun olen. Voi kuulostaa aika uskomattomalta, mutta se tuli kuin isku päin naamaa. Se tapahtui silloin kun mies lähti kävelemään niistä bileistä ja itkin kavereideni olkaa vasten. Jotenkin vaan tuntui niin uskomattomalta kuulla kaverilta, että sen mielestä mä olen hyvä just tämmösenä.

Kun musta nimenomaan tuntuu, että mun pitää olla jonkunlainen. Mies aina esimerkiksi muistaa huomauttaa, että mä olen lihava. Tai kun otan lisää ruokaa, niin se sanoo ihmetellen, että vieläkö sä otat. Kaikkein hulluinta on, että pari vuotta sitten olin 10-15 kiloa laihempi, mutta silloinkin mies haukkui mua lihavaksi.

Kliseistä tai ei, mutta kantribiiseistä löytää aina jotain tilanteeseen sopivaa...

Swim to the nearest distant shore
There's only so much a heart can endure
You gave it your best, forgive yourself
You can't hold on anymore
It's not as far as it might seem
Now it's time to let go of old dreams
Every heart for itself
Swim to the nearest distant shore

Trisha Yearwood - Nearest Distant Shore

Elämä on... joskus aika helvetin vaikeaa

Tää on taas ollut sellainen päivä, jolloin toivoo, että voisi olla ihan lapsi ja joku päättäisi sun puolesta. Se mitä mä toivon, että joku päättäisi mun puolesta on sellainen pieni ja mitätön asia, että onko tässä parisuhteessa enää mitään järkeä. Puolet musta haluaisi luovuttaa ja lähteä kävelemään, mutta puolet taas jauhaa sitä, että kahdeksan vuotta on tosi pitkä aika hukkaan heitettäväksi ja että jos mä haluan tämän päättää, niin se tarkoittaa sitä, että multa menee koti jollaista halusin monta vuotta ja jota olen nyt kolme vuotta laittanut.

Ja mä tiedän, että mies pitää musta aina huolta taloudellisesti, ei nyt varsinaisesti elätä mutta ei anna kuitenkaan mitään taloudellisesti kauhean katastrofaalista tapahtua. Sitä paitsi mitä tapahtuu, jos mä jään yksin? Mä olen aina halunnut perheen ja nyt olen 28-vuotias. En mä uskalla hankkia lapsia jonkun puolituntemattoman kanssa ja jos mä ensin toivun tästä, en ees osaa kuvitella kuinka kauan, ja sen jälkeen jauhan uutta suhdetta viis vuotta, niin lasten hankinta alkaa olla jo aika myöhäistä. Kauheeta kun tuntuu, että kahdeksan vuotta elämästä on mennyt ihan hukkaan.

Asiat, joista eilen ja tänään on väännetty, on ehkä periaatteessa pieniä, mutta tuntuu, että ei vaan jaksa. Että mä olen ihan puhki ja hajoan kohta. Tätä kaikkea on aika vaikea selittää, enkä edes halua tässä kaikkea vatvoa. Tuntuu epäreilulta kirjoittaa asioista, joiden toista puolta ei pysty kertomaan. Siis että mies ei saa tilaisuutta kertoa omaa kantaansa.

Joskus tuntuu, aikaisemmin ehkä useammin kuin nykyään, mutta silti, että mä olen ihan hullu ja sekaisin. Että mä kuvittelen asioita. Se on ehkä kaikkein kauheinta, kun en osaa suhteuttaa asioita. Että onko joku juttu oikeasti niin kauhea kuin miltä se on musta tuntunut vai olenko mä vaan suurennellut sitä mielessäni. Esimerkiksi se, että mies kutsuu mua huoraksi suuttuessaan. Onko se oikeasti niin kauheaa vai tuntuuko musta vaan, en osaa oikein hahmottaa sitä. Ja se, kun mies kesällä häipyi yksistä bileistä. Lähti vaan eikä vastannut mun puheluihin. Mä olin siinä kavereiden keskellä humalassa ja ihan sekaisin, kun en tajunnut mikä sille oli tullut. Se onkin oikeastaan eka kerta, kun mun kulissi on romahtanut. Siis se kulissi, joka näyttää että kaikki on ok.

Kerran joskus vuosia sitten mies kilahti siitä, että pyysin pari koulukaveria meille kotiin keskellä päivää. Mies oli töissä ja kaverit vaan suunnilleen kävivät vessassa, ennen kuin jatkoivat matkaa.

Kaikkea tollasta on vaikka kuinka paljon. Ja on niitäkin asioita, joita mä olen tehnyt. Joskus alussa sain hullun mustasukkaisuusraivarin ja laitoin ihan älyttömiä tekstareita miehelle, kun se oli työpaikan bileissä. On kaikkea fyysistä kontaktiakin ollut, mä olen tehnyt ihan oman osani kyllä ja niin on mieskin. Nykyään sellaista on aika harvoin, joskus mulla kilahtaa päässä se huorittelu ja silloin mä voin tehdä mitä vain. Olen satuttanut itseäni ja miestä varmaan ihan yhtä lailla ja mies on satuttanut mua. Se tuntuu kaikkein hirveimmältä, sillä mä en omasta mielestäni ole väkivaltainen ihminen. Tai en ainakaan ollut joskus ennen. Enkä mä ymmärrä, mikä musta on tehnyt tällaisen enkä mä halua olla tällainen.

Joskus kun me selvitellään näitä asioita, sovitaan että annetaan kaiken menneen olla ja jatketaan paremmin eteenpäin. Mä en vaan tiedä pystynkö mä siihen. Tällaisia kauheita tyhjiä hetkiä tulee ja mä ajattelen, että nyt antaa olla. Sitten menee tunti tai päivä ja mietin, että kyllä tää menee ohi. On se aina ennenkin mennyt. Mutta aina ennenkin ne hetket on tulleet uudestaan takaisin.

Mua vaan pelottaa niin hirveästi se lähteminen. Mä en ole koskaan asunut yksin, mua pelottaa se miten mä pärjään. Miten mä osaan tehdä kaikki asiat ja miten mun rahat riittää. Ja se onkin yksi ongelma, mä olen jatkuvasti ihan p-a, joten enhän mä mihinkään voi edes mennä. Mä tiedän, että mulla on kavereita jotka varmaan auttaisi käytännön asioissa, mutta mä voin pahoin jo siitä ajatuksesta, että pitäis kertoa, että tuli ero. Ja se, että mun pitäis kertoa siitä mun aika iäkkäille vanhemmille, tuntuu ihan kauhealta.

No, ei mun tästä näin paljoa pitänyt avautua. Mua hirvittää tämän julkaiseminenkin, entä jos joku tunnistaa mut. Toisaalta taas tuntuu hyvältä, että pystyy edes näin kertomaan jollekin miltä tuntuu.

Run and hide

Minä olen brittipoppityttö. Tai kantrityttö. Korkeintaan joku pehmorock-tyttö.

Mutta jessus, että Jonne Aaronilla on sek-si-käs ääni! (Mielipide perustuu ainoastaan kappaleeseen Until You're Mine)

Ja jessus, että Rammsteinin Rosenrot on hyvä!

Biggest Loser

Aina ei jaksa pieni ihminen ymmärtää.

Riitta Väisänen laihdutti n. vuodessa vajaat kuusi kiloa ja kirjoitti suuresta ponnistuksestaan kirjan.

Meiju Suvas laihdutti kesän aikana kahdessa kuukaudessa kymmenen kiloa ja tempauksesta raportoitiin viime viikon Oho!-lehdessä.

Olen aistivinani pienoisen ristiriidan, mutta ehkä se vain on mun päässä...

Lapsi

Lapsi runotorstain aiheena ei inspiroi minua yhtään, ei edes vaikka semiaktiivisesti yritän raskaaksi tulla. Tällaisen olen kuitenkin kirjoittanut vuonna 1993. Vähän kevätaurinkoa syksyn harmauteen...

Se oli kuralammikoiden kuningas.
Se loikki huhtikuun
kuralätäköissä
ja etsi leskenlehtiä.
Kuralammikoiden kuningas,
pieni ja pyöree.
Keltaisia kukkia
pienissä kourissaan
se otti huhtikuun vastaan.

Teflon laav

Kävin ruokkiksella saksalaisen ylivallan lippulaivassa Liitelissä ostamassa viinirypäleitä ja jotain köyhän naisen Magnum -jäätelöä (ai mikä laihis?). Takaisin konttorille köpötellessä vastaan tuli Byroon ylijumala Teflonmies. Huomasin sen niin myöhään, etten ehtinyt väistää. Yritin selviytyä tilanteesta kohteliaalla nyökkäyksellä ja ohituksella. Teflonmies kuitenkin osoitti pysähtymisen merkkejä joten minunkin piti seisahtaa.

Jos jotakuta pidän syyllisenä siihen, että paikkaani Byroossa ei vakinaistettu ja että hommani lakkautettiin, niin se on Teflonmies. Siltä pohjalta keskustelu siis lähti liikkeelle.

Yritin hymyillä kohteliaasti. Juu, on se kiva että löytyi tällainen mukava ratkaisu (teen käytännössä kahta hommaa yhdellä palkalla kahdelle eri puljulle). Juu, kyllähän ne kaikki kovasti tuntui mun työpanosta kaipaavan kun olin poissa (niinhän sulle kerrottiin jo keväällä, tahvo). Kivaa syksyn jatkoa sullekin vaan (ja voi kun jäisit bussin alle tai junan alle tai humanoidit tulisivat noutamaan sut takaisin sinne kotiplaneetallesi).

En ole aikaisemmin pitänyt itseäni mitenkään katkerana luonteena. Mutta kaikkea sitä oppii kun vanhaksi elää...

Näin saat graafikkosi sekoamaan

En ole varsinaisesti graafinen suunnittelija tahi AD, mutta hommani liippaa ihan tarpeeksi läheltä sitä. Liippaa niin läheltä, että tämä saa aikaan itkunaurukohtauksen...

Kirjoittamisesta

Blogeissa tuntuu aina aika ajoin vellovan keskustelu blogien sisällöistä ja siitä, millaisia ovat hyvät blogimerkinnät ja mitä aiheita blogeissa oikeastaan saisi tai pitäisi käsitellä. Ottamatta siihen sen kummemmin mitään globaalia kantaa, rupesin pohdiskelemaan omaa polkkaustani ja muutenkin kirjoittamista.

Tämä on järjestyksessä neljäs blogi, jonka olen pistänyt pystyyn. En mainitse niitä muita, koska haluan pitää ne erillään. Niille muille on kullekin ollut omat tarpeensa, mutta tämä on oikeastaan ensimmäinen täysin henkilökohtainen polkkaustantere.

Luullakseni aloitin tämän jonkinlaisena päiväkirjankorvikkeena. En ole päiväkirjaa pitänyt sitten vuoden 1999, mutta silloin sainkin aikaiseksi satakunta koneella kirjoitettua aanelosta. Kun nyt muistelen taaksepäin, tuntuu että tuona vuonna ajatukseni olivat edellisen kerran selkeät ja kirkkaat. Viime vuosituhannen viimeisenä vuonna tapahtui paljon, joten on mukavaa myös, että ne tapahtumat on taltioitu jollakin tavalla. Toisaalta taas paljon on tapahtunut sen jälkeenkin ja joskus aina tuntuu, että päiväkirjan pitäminen olisi viisasta. En ole mikään sanaseppo puheilmaisultani, mutta kirjoittaa osaan ja kirjoittaminen kirkastaa ajatukseni. Osaan kirjoittaa pahan olon ja hämmennyksen ulos itsestäni, tai ainakin osasin silloin kun kirjoitin. Nykyään se tuntuu olevan vaikeampaa.

Muinoisesta ”runoilijan urastani” mainitsin jo tuossa edellisessä postauksessa. Olen myös kirjoitellut proosaa ja kirjan kirjoittaminen on ollut haaveenani niin kauan kuin muistan. Tuntuu vain, ettei minulla ole sanottavaa tarpeeksi tai ettei sanottavani ainakaan kiinnosta ketään muuta.

Suurin ongelma kirjoittamisen suhteen on varmaan se, että ei ole aikaa. No okei, minulla ei ole lapsia, mutta silti tuntuu ettei aika riitä. Tai jos olisi aikaa, olen niin väsynyt, etten jaksa edes tietokonetta avata.

Tuossa eräänä iltana kaivoin esiin muutaman vihkon, joihin aikoinaan kirjoittelin runoja. Suurimmassa osassa niitä on ihan selkeä teinitytön kädenjälki, mutta haluaisin uskoa, että osa voisi olla ihan kunnollisiakin. Jokunen aika sitten lueskelin myös kirjoittamiani tarinoita. Tai eivät ne tarinoita ole, sillä lähes kaikki ovat kesken. En ole koskaan oikein osannut kirjoittaa novelleja, vaan olen aina aloittanut ”kirjan” kirjoittamista. Muutama alku tuntui edelleen ihan hyvältä ja käyttökelpoiselta. Pelottaa vain jatkaa, sillä mitä jos en enää osaakaan kirjoittaa? Mitä jos pilaan ne hyvät alut?

Tällä blogilla tuntuu itse asiassa olevan aika suuret tavoitteet. Tämän pitäisi olla päiväkirja ja sen lisäksi itselleni vielä joku "luovuuden" osoitus. Tai ainakin potku ahteriin kirjoittamisen suhteen.

Tämä hetki

Millään en jaksaisi aloittaa päivää.
Avata konetta.
Käynnistää ohjelmaa.

Työkaveri tuo vastapaistetun leivän.
Torstai-aamun vitutus haalenee,
viilenee yhdessä leivän kanssa.


Olen eläissäni kirjoittanut noin 350 runoa, mutta edellisestä on aikaa varmaan kolme, neljä vuotta. Enää ei ole aikaa tai uskallusta tai inspiraatiota kirjoittaa kovin usein, siksi ajattelin osallistua Runotorstaihin. Jos sen myötä taas alkaisi runosuonikin pulpahdella.

Konvergenssi sucks

Arghhh!!!

Voi hitsin hitsi, Maria ja Einari joutuivat heti häätöäänestykseen. Jos multa kukaan kysyisi, niin häätäisin ne kaikki perkeleet kerralla.

Nyt taas jouluun tai mihin liekään asti joutuu lukemaan lööpeistä big brother sitä ja big brother tätä. Voiko enää vähempää kiinnostaa?!? Sitten kun tästä ehkä pääsee eroon (vai meneeköhän ne päällekkäin, en voi muistaa kun evvk) alkaa se saakelin tanssinrytke.

Mulle on ihan sama mitä sieltä töllöstä tulee kun en katso kun ei kiinnosta, mutta pitäisivät ne ohjelmansa siellä eivätkä tunkisi niitä kaikkiin muihinkin meedioihin. Mediakonvergenssi on niiiiin syvältä!

Laiskuuden ylistys

Meidän talossa on yksi huone. Tai no on siinä useampikin huone, mutta tämä yksi erityisesti on nyt puheena. Se rempattiin viime talvena ja tapetit, lattiat ja vaatekaapit on nyt ihan vimpan päälle. Huoneessa on kirjoituspöytä, jolla on mun tietokone. Ja tuoli. Ja toinen tuoli. Ja läjä kamaa, jotka raahasin kotiin kun työsuhteeni Byroossa päättyi keväällä.

Tuo huone häiritsee minua. Ai miksi? No siksi, ettei sille ole kunnon funktiota. Ja siksi, että siellä on romua. Ja siksi, että siellä on lähes tyhjä kaappi, jonne ne romut voisi tunkea mutta kukaan ei ole niitä sinne tunkenut. Ei, vaikka eilen uhosin niin tekeväni.

Vaikka romut tunkisi kaappiin, ei huoneella silti ole funktiota. Se on vain huone. Jos joskus tulee pikkuöttiäisiä, mitä ei ainakaan ihan vielä ole tulossa menkkakivuista päätellen, ne saavat tuon huoneen. Jos tulee vieraita, ne punkkaavat tuossa huoneessa. Muutoin minä istun siellä näytön valossa ja surffaan netissä.

Tsiisus. Olen varmaan ensimmäinen ihminen, joka valittaa siitä kun on ylimääräistä tilaa... Pistetään tämä hormonitoiminnan piikkiin jooko?

Valkoseinäisestä huoneesta

Tää on niiiiiin turhaa, mutta ei muutakaan huvita tehdä. Töissä kun olen....

ASUMISESTA:
Asuinkunta/kaupunki: Keskisuuri kaupunki Etelä-Suomessa
Asuintapa: omakotitalo
Talon väri: punaruskea
Talon pintamateriaali: tiili

Asun...
[x] poikaystävän kanssa
[ ] yksin
[] perheeni kanssa
[ ] ystävän kanssa
[ ] äidin luona
[ ] isän luona

Kuinka tunnet naapurisi:
[ ] perheystäviä
[ ] tuttuja vaan
[ ] tiedän nimet
[x] olen nähnyt
[ ] ei mitään hajua

Valitse yksi:
[ ] nappikorvikset
[x] roikkuvat
[ ] renkaat

[ ] farkut
[ ] kangashousut
[x ] verkkarit
[ ] lökärit

[x] 3/4-hihainen paita
[ ] t-paita
[ ] toppi
[ ] olkaimeton toppi

[ ] hame
[ ] shortsit
[x] caprit

[ ] polvisukat
[ ] nilkkasukat
[x] varrettomat sukat

[x ] sukkahousut
[ ] pitkikset
[ ] jalkojen jäätyminen

KÄNNYSTÄ...
Merkki: Nokia
Malli: en minä tiedä...
Kauanko se on sinulla ollut: vajaan vuoden
Aiemmat kännyt: Kaksi noksua, yksi Siemens
Kuka maksoi tämän hetkisen kännykkäsi: Itse maksoin
Kuorten väri: Harmaa/tummanharmaa
Taustakuva: Robbie Williams
Montako saapunutta tekstiviestiä: vajaa sata
Mitä lukee toisessa viestissäsi: "Nyt on sitten pörräkortti."

PERHEESTÄ...
Onko äiti: on
Isä: on
Siskoja: 1
Veljiä: ei

HUONEESTA JOSSA OLET...
Mihin huoneeseen siitä vie ovi: käytävälle
Keitä muita huoneessa on: ei ketään
Mitä huonekaluja siellä on: toimistohuonekaluja; pöytä, pari kaappia ja tuoleja
Seinien väri: valkoinen
Montako ikkunaa: 2 isoa
Verhojen väri: valkoiset, joissa pari sinistä raitaa

MAKUUHUONEESTASI...
Onko se oma huoneesi: no jos talo on oma niin kai huonekin on...
Mikä on huoneen pääväri: vaalea + tummanruskea
Onko siellä TV: ei
Entä CD-soitin: ei
Seinien väri: vaalean beigen ja valkoisen välimaasto
Maton väri: tumma violetti
Verhojen väri: oranssinruskea
Millaiset lakanat pedissäsi on: tummanpunaiset puuvillasatiinivermeet
Mitä huonekaluja siellä on: parisänky, lipasto, puinen arkku, pikkupöytä ja tuoli

KUINKA KAUKANA ON...
Huoneesi: 10 km
Vessa: 5 m
Keittiö: 15 m
Kännykkäsi: 20 cm
Jääkaappi: 18 m
Isäsi: parisataa kilsaa
Tietokoneen ruutu naamasta: reilu puoli metriä
TV: no jos kahvihuoneessa vielä on telkku niin 18 m
Lähin kauppa: 100 m
Lähin tavara, jossa on sinistä: 50 m
Riittääkö jo: no vittu joo

VIIMEKSI TEHTYÄ...
Kenelle puhuit viimeksi: työkaverille
Kenelle soitit viimeksi: miehelle tai äidille, en jaksa muistaa
Mitä söit viimeksi: Geisha-tuutin
Mitä joit viimeksi: vettä
Kenelle huusit viimeksi: miehelle
Kenelle tekstasit viimeksi: äidille
Kenet näit viimeksi: työkaverin

Look at all that hair we had

Kuuntelen justiinsa Bon Jovin uusinta rykäisyä Lost Highway ja pakko tunnustaa, että tämä on paras aikaansaannos sitten These Daysin. Ja siitä on aikaa sentään jo pauttiarallaa kolmetoista vuotta... Edellinen Have A Nice Day oli ihan jees, mutta sitä edeltäneet Bounce ja etenkin Crush olivat aika kökköjä tai ainakin epätasaisia. Bouncella ja Crushilla on molemmilla ihan hyviä biisejä, mutta kokonaisuutena ne ovat ainakin mun mielestä aika heikkoja. Minun valistuneen musiikillisen näkemykseni mukaan (ja minähän en siis musiikista mitään tiedä tai ymmärrä) ongelmana oli se, että herrat yrittivät säilyttää nuoruutensa reippaan rokahtavan meiningin mukana, vaikka ikä, fysiikka ja sanomat pistivät vastaan.

Lost Highway on enemmän kantria kuin aikaisemmat tuotokset. Koska pidän kantrista, pidän tästäkin. Etenkin kappaleesta Till We Ain't Strangers Anymore, koska siinä on mukana LeAnn Rimes, jonka upeasta äänestä saan aina kylmänväristyksiä. Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin aika moni kappale levyllä kuulostaa hiukan samalta. Toisaalta kuuntelen levyä vasta toista kertaa, joten ehkä ne pitemmän päälle erottuvat paremmin.

(You Want To) Make A Memory -kappaleen sanoituksessa on muuten nähdäkseni ensimmäisen kerran mukana vähän itseironiaa. Siinä mies näyttää naiselle vanhaa valokuvaa ja huomauttaa, että katso kuinka paljon meillä ennenmuinoin oli tukkaa. Nii-in... Bon Jovista 80-luvulla otettuja kuvia ei nykyihminen juuri pysty katsomaan ilman puistatuksia. Niin paljon sitä tukkaa (ja rintakarvoja) silloin oli.

Joo... tämän syvällisempää musiikkianalyysiä on meikäläiseltä turha odottaa. Nyt ei edes enrgia riitä enempään, sillä taidan vihdoinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja järjestää tämän huoneen, joka näyttää siltä kuin täällä olisi käynyt hurrikaani...

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Ja ne tosiaan jaksavat hämmästyttää ja kummastuttaa. Otetaan esimerkiksi Libresse, tuo jokaisen lisääntymisikäisen naisen paras ystävä.

Männä kesänä ostin pahaa-aavistamatta paketin intiimihygieniatuotteita. Paketissa taisi lukea jotain sen tapaista kuin Design Edition, mutta enpä sitten sen kummemmin kiinnittänyt siihen huomiota. Ideana kuitenkin on, kuten minullekin paketin aukaistuani paljastui, että yksittäispakatut intiimihygieniatuotteet on kääräisty kukin erinäköiseen kääreeseen.

Siis voi hyvä isä sentään! Onko tarkoitus, että kerään koko sarjan? Liudan erivärisiä intiimihygieniatuotemuoveja. Mitä minä niillä teen? Kasaan niistä kollaasin ja ripustan työhuoneeni seinälle päivää piristämään vai? Tiedän muutenkin olevani Avo-osaston oudoin ja boheemein tapaus, mutta johonkin se raja on vedettävä.

En tiedä olenko joten rajoittunut ja tylsä ihminen, mutta ei minua kiinnosta ihan hirveästi se, millaiseen muoviin kuukautissuojani on kääritty. Ei minua kiinnosta, onko kuukautissuojani kääreessä vaaleanpunainen kruunupäinen kissa tai lauma lentäviä hevosia. Ei voisi siis enää vähempää kiinnostaa. Enemmänkin se ärsyttää. Mur.

Everything We Got We Got The Hard Way

Aloitin muuten myös terveelliset elämäntavat (jälleen kerran).

Olen peräti toista päivää dieetillä, mikä nyt ei tietysti vielä ole mitenkään ihmeellinen saavutus. Vuosi sitten keväällä onnistuin ensimmäistä kertaa elämässäni tietoisesti laihduttamaan ja silloin lähti seitsemän kiloa muutamassa kuukaudessa. Nyt ne ovat ikävä kyllä tulleet jo takaisin...

Koska olen luonteeltani sen verran heikko, minuun tepsii ainoastaan ns. Vaikeimman Kautta -metodi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kirjaan ylös kaiken mitä syön ja lasken niistä kalorit. Ihan minimaalisella motivaatiolla tuollainen homma ei toimi, olen senkin kokeillut. Kaikki pistetään ylös rehellisesti ja päivän päätteeksi sitten lasketaan loppusaldo.

Aikaahan tuo vie ja syömisestä tulee väkisinkin harrastus. Tunnen itseni kuitenkin sen verran hyvin, että tiedän, ettei mikään muu tepsi jos aion saada grammankaan elopainoa pois. Töissä kaloreiden laskeminen on ihan pikkuhiukkasen hankalaa, paitsi jos tuo joka päivä ennakolta tarkkaan lasketut eväät. Mitä minä en aina jaksa tehdä... Kykin sitten kahvihuoneen nurkkauksessa ja mittailen desilitramitalla mustikkakeittoa, mutta so what.

Varovaisena tavoitteena on ohentua loppuvuoden aikana kymmenen kiloa. Katsotaan miten siinä käy.

Tänään aion viettää illan valmistamalla Tom Ka Kaita eli thaimaalaista kanakeittoa. Loppuviikko menee töissä sitten sitä syödessä.

Tanssijalkaa kutkuttaa

Taitaa olla edessä aika rankka syksy, mutta itsepähän olen itseni tähän liemeen hommannut... Olen ilmoittautunut paikalliseen työväenopistoon peräti kahdelle tanssikurssille ja sen lisäksi mulla on tiedossa vielä Avoimen yliopiston opinnot. Niistä tosin voi varmaan lintsata, ainakin luennoilta...

Olin muuten perjantaina siellä Yrityksessä nuuhkimassa ilmapiiriä. Paikka vaikutti periaatteessa ihan kivalta ja homma mielenkiintoiselta. Työ on tosin ihan erilaista kuin se, mitä nyt teen ja työtahti varmasti paljon hurjempaa. Minähän siis pidän työstäni erittäin paljon samoin nykyisistä työkavereistani, ainoa vika Avo-osastossa ja Byroossa on se, että johdon taholta simputetaan. Siksi olenkin päätynyt siihen ratkaisuun, että jos mulle paikkaa Yrityksessä tarjotaan, otan sen vastaan. Ihan jo siitäkin ilosta, että saan sanoa itseni irti täältä. Voi olla, että tulen joskus sitä vielä katumaan, mutta toisaalta... Täällä mulla on tällä erää tiedossa keikkaa neljäksi kuukaudeksi ja Yrityksessä tarjoavat ensialkuun vuoden sopparia. Lisäksi Yrityksessä lähes kaikki sähköpostiliikenne toimii englanniksi ja täällä en ainakaan kielitaitoa pääse kehittämään. Perjantaina pitäisi selvitä miten tuon homman kanssa käy...

Toisaalta toivon, että saan sen ja toisaalta taas pelkään sitä. Kummallinen on ihmisen mieli.

Olen kerran aikaisemmin ollut vähän vastaavassa tilanteessa ja mielestäni silloin valitsin väärin. Olin opiskeluaikana Sittarin kassalla ja sitten pääsin isoon Huonekalupuljuun kesäjampaksi työharjoittelun jatkeeksi. Irtisanoin itseni Sittarista ja sen jälkeen keikuin Huonekalupuljun palkkalistoilla pari vuotta ja tsiljoona työsopimusta kunnes valmistuin ja jäin työttömäksi. No ok, sain Huonekalupuljusta sellaista työkokemusta, jonka ansiosta pääsin aikanaan Byrooseen, mutta voisin olla vielä pitemmällä jos olisin jäänyt Sittariin.

Olin siinä(kin) hommassa hyvä ja luonteeltani olen sellainen, etten halua olla keskinkertainen. Uskon, että olisin edennyt, jos en Sittarissa, niin muuten kaupan alalla. Ja voisin olla ties mitä!!! Tässä siis syy miksi hirvittää, jos joudun itse päättämään otanko Yrityksen paikan vastaan vai jatkanko kitkuttelua Avo-osastolla. (Sisäinen pessimistini onneksi lohduttaa sillä, että en kuitenkaan saa sitä paikkaa eikä mun tarvitse mitään päätöstä tehdä...)

Ärsyttävää, ettei keksi muuta kirjoitettavaa kuin työ...

Liikunta sucks

Isäntä on saanut jostain päähänsä, että se on nyt mun personal trainer. Minähän olen syntyjäni laiska kuin lapamato, mutta aina toisinaan saan kyllä itsekin jonkun liikuntakärpäsen pureman. Sinällään siitä ei mitään haittaa ole, sillä ylimääräisiä kiloja löytyy ihan tarpeeksi ja niistä olisi toki hyvä päästä eroon. Mieluummin tosin ilman hikeä ja kipua ja ponnistelua kiitos...

Vajaan viikon olemme isännän kanssa käyneet yhdessä joko pyöräilemässä, lenkillä tai sauvakävelyllä. Eikä se ole ihan täyttä tuskaa ollut, vaikka välillä mulla meinaa pinna palaa miehen kanssa. Sillä on "miellyttävä" tapa tietää kaikki ja olla aina oikeassa, ainakin omasta mielestään. Ja kyllähän se aika usein onkin oikeassa. Eilisen hikoilumaratonin jälkeen sain aikaiseksi pienen viehättävän myrskyn vesilasissa kun erehdyin sanomaan kuinka ärsyttävää on kuulla puoli tuntia luentoa terveistä elämäntavoista ja siitä, kuinka tulee liikkua. Tässä kohtaa lienee hyvä mainita, ettei siippani ole itsekään juuri lapamatoa aktiivisempi normaalioloissa. Välillä silläkin vain napsahtaa päänupissa...

Noh, tänään saan varmaan kuitenkin vapautuksen päivittäisestä rääkistä, sillä jo keväällä kerran tulehtunut jännetuppi toisessa jalkapöydässä on jälleen ilokseni ryhtynyt ärhentelemään. Aamulla meinasin tuskin päästä liikkeelle ja töissä nilkutin todella onnettoman näköisenä. Paska mäihä jälleen kerran. Heti kun alkaa tehdä jotain kuntonsa puolesta tulee jotain tällaista. Joo, personal trainerini muisti luennoida kyllä kuinka keho tottuu rasitukseen ajan kanssa, mutta mitä iloa siitä on, jos ensin joutuu kuitenkin vedet silmissä kärvistelemään kinttunsa kanssa. En mä jaksa odottaa tottumista, mä haluan tuloksia nyt hetihetiheti! Ja haluan että sorja sorkkani paranee välittömästi.

Oli paljon terveempi olo kun vaan makasi sohvalla pottuna. :(

Nora Robertsin Morriganin risti on melkein luettu, mutten nyt jaksa siitä sen enempää sanoa, muuta kuin että tosi hyvä kirja. Ja miksi, oi miksi aina retkahdan renttuihin tai muihin pahiksiin, jotka kuitenkin kuolevat lopussa tai ovat vain sivuosassa? Tässä tapauksessa vampyyri Cian on ihana... En tosin tiedä kuoleeko hän ja toivon ettei. Ehkä hän myös pääsee vielä suurempaan osaan jatkossa, sillä kirjahan on vasta ensimmäinen osa trilogiaa. Loput kaksi osaa ilmestyvät suomeksi ensi vuonna mutta kuka nyt sellaista jaksaa odottaa? Englanninkieliset versiot näkyvät olevan Suomalaisessa jo myynnissä. Että ei kun sinne!

Jalka oven välissä

No huh.

Kävin tänään Yrityksessä haastattelussa. Istuin ala-aulassa noin kaksikymmentä minuuttia ennen kuin Matti Virtanen vaivautui paikalle. Hän ei esittänyt mitään pahoitteluja myöhästymisensä johdosta ja täytyy myöntää, että oloni oli siinä vaiheessa jo aika vit****tunut.

Tiedä sitten johtuiko se vitutustilasta vai mistä, mutta haastattelu taisi mennä aika hyvin ja tilanne on nyt seuraava: menen lähiaikoina päiväksi tai pariksi Yritykseen tsekkaamaan millainen meininki siellä on ja samalla ne tietysti tsekkaavat minut. Jos homma niin sanotusti skulaa, voi työpaikan vaihto olla edessä.

Palkka ei juurikaan nousisi mutta homma vaikutti mukavalta ja vuoden määräaikaisuuden jälkeen tiedossa olisi tod. näk. vakinaistaminen. Tuo vuosi olisi joka tapauksessa elämäni pisin yhtämittainen työsopimus, joten sinällään jo ihan tavoittelemisen arvoinen asia.

Olo on vähän epäuskoinen. Katsotaan miten käy. Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen edes jotenkin realistiselta, että voisin päästä pois Byroon ja Avo-osaston muodostamasta "konsernista".

Jänskättää....

Ei oo helppoo Virtasen Matillakaan

Sain viime viikolla puhelun paikallisesta Yrityksestä. (Nimet muutettu)

"sfhjfs täältä asdjklta hei. Sain työvoimatoimistosta yhteystietosi. Olet kuulema alaa vaihtamassa?"

"No hei. Alaa vaiht...? Ainahan sitä pitää kaikkea yrittää..."

"Oot nyt siellä Avo-osastolla hommissa marraskuulle?"

"Joo kyllä."

"Meillä olis tällainen assistentin paikka, kiinnostaisko sua? Siihen kuuluu blaa blaa blaa jne. Täs vaiheessa ois hyvä nähdä, et jos ens keskiviikkona klo 10.30 tulet tänne. Tää on tää Pääkatu kolme."

"Umm... joo. Sanotko muuten vielä nimesi, meni tuossa alussa ohi."

"Virtasta kysyt siellä alhaalla, ne ohjaa sitten sieltä eteenpäin. Kiitos hei."

tuut tuut tuut

Puhelun jälkeen epäselvää oli A) kuka soitti ja B) mistä soitti. Onneksi on numeropalvelu (ai, Matti Virtanen) ja onneksi on netti (ai, on se joo Yritys siellä Pääkadulla).

Tämä maailman Matti Virtasille tiedoksi, oma nimi kannattaa sanoa selkeästi, tai ainakin vaivautua se sanomaan kun kysytään, samoin yritys. Yleensä on myös kohteliasta edes kysyä vastapuolelta sopiiko ehdotettu ajankohta. Ja mistä ihmeestä se repi tuon alan vaihtamisen?!?

Noh, huomenna menen sitten Matti Virtasta tapaamaan. Olisi edes joku julmetun komea adonis niin saisi anteeksi tökerön puhelinkäyttäytymisensä.

Kaunan parjausta

(HUOM! Sisältää spoilausta.)

Olen pettynyt.

Nimittäin Kaunaan. Katsoimme isännän kanssa eilen kyseisen elokuvan ja täytyy myöntää, että se oli melkoinen pettymys. Jostain syystä (en ihan tarkkaan tiedä mistä) odotin elokuvalta jotain Ring-tyyppistä elämystä mutta kissan kikkarat. Kökön petaamme-hyvän-alun-jatko-osalle -lopun lisäksi suurin vika oli mielestäni siinä, että kummitukset näytettiin ihan liian selvästi. Mielestäni kauhuleffoissa suurin pelko syntyy siitä, kun ei ihan tarkkaan näe mikä kummajainen on vastassa. Toisin sanoen siis tuntemattoman pelko. Kaunassa goottimeikkiset kummajaiset poseerasivat sen sijaan alituiseen. Eivätkä pelkät valkoiset silmämunat mielestäni ole kauhean pelottavat, sori vaan. Leuaton Yoko olikin ihan pirteä ilmestys niiden muiden muka-kauhistuttavien olentojen jälkeen.

Myös muutama rautalankavääntökohtaus oli aika turha ja tylsä, mutta niitä nyt pitää aina olla tyhmiä amerikkalaisia varten (anteeksi yleistykseni).

Noh, kakkososaa ei ainakaan tarvitse katsoa.

Eka viikko takana

Ensimmäinen työviikko uudessa työpaikassa alkaa olla aika tarkkaan takana. Kolme ensimmäistä päivää meni lähinnä ihmetellessä, mutta nyt loppuviikosta on jo tuntunut, että ehkä tämän kestää. Täällä Avo-osastolla on ihan mukavia ihmisiä, ei siinä mitään. Hommakin on ihan jees, lähinnä outoja tuntemuksia aiheuttaa ex-työpaikkani Byroon läheisyys, sillä viihdyin siellä todella hyvin. Onneksi Byroon aikaiset työkaverit ovat edelleen lähellä, joten tilanne on itse asiassa aika hyvin. Ensi viikolla menen tosin työpaikkahaastatteluun, joka ilmaantui ihan yllättäen. Aina pitää yrittää.

Koska ensimmäinen työviikko on luonnollisesti ollut henkisesti raskas, jouduin palkitsemaan itseni. Tällä kertaa palkkioksi muotoutui Revlonin ColorStay Overtime Sheer –huulipuna, sävy Sheer Rosette, ja Jaettu maa –sarjan DVD-boksi osa 2. Ykkösen ostin joskus talvella mutta nyt vasta raaskin ja sain aikaiseksi investoida sarjan loppuosaan. Ammoisina aikoina 90-luvulla nauhottelin sarjaa videolle kun se tuli uusintana, mutta nyt niillä nauhoilla voi vaikka heittää vesilintua.

Nyt taidan valmistautua kotiinlähtöön. Matka kulkee kirjaston kautta, sillä varaamani Nora Robertsin Morriganin risti on saapunut. Mukaan tarttunee myös muutama elokuva- ja televisiotutkimusta käsittelevä opus, sillä suunnittelin ilmoittautuvani ensi viikolla eräälle aihetta käsittelevälle kurssille.

Rakas päiväkirj... Blogger,

olen Saskia, ainakin tässä blogissa ja tällä kertaa. Asun yhdessä miehen kanssa, eikä se ole aina niin helppoa. Meillä ei ole lapsia ainakaan toistaiseksi ja vaikka en suuresti yllättyisi jos jonain päivänä olisi, niin yritän silti olla saamatta vauvakuumetta. Olen kotoisin itärajan tuntumasta ja nyt asun sieltä parin sadan kilometrin päässä. Olen kurkkuani myöten täynnä määräaikaisia työsuhteita, jollaisessa nytkin olen (nykyinen työpaikkani Avo-osasto sijaitsee entisen työpaikkani Byroon alakerrassa ja tilanteeni on hiukan outo, mutta siitä varmasti lisää myöhemmin).

Päiväkirjaa olen pitänyt joskus lapsena ja viimeisen kerran aktiivisesti vuonna 1999. Se muuten olikin mielenkiintoinen vuosi ja todennäköisesti tähänastisen elämäni tapahtumarikkain. Mikä kirjoittamisessa oli hyvää, oli se, että sen avulla sain ajatukseni selkiämään ja olin kai jonkinlaisessa tasapainossa. Se lienee tämän blogin tavoitteenakin. Miksi sitten blogi eikä päiväkirja? Jaa-a… sen kun tietäisi.

Näillä eväillä lähden liikkeelle, katsotaan minne tie johtaa.