Kuuntelen justiinsa Bon Jovin uusinta rykäisyä Lost Highway ja pakko tunnustaa, että tämä on paras aikaansaannos sitten These Daysin. Ja siitä on aikaa sentään jo pauttiarallaa kolmetoista vuotta... Edellinen Have A Nice Day oli ihan jees, mutta sitä edeltäneet Bounce ja etenkin Crush olivat aika kökköjä tai ainakin epätasaisia. Bouncella ja Crushilla on molemmilla ihan hyviä biisejä, mutta kokonaisuutena ne ovat ainakin mun mielestä aika heikkoja. Minun valistuneen musiikillisen näkemykseni mukaan (ja minähän en siis musiikista mitään tiedä tai ymmärrä) ongelmana oli se, että herrat yrittivät säilyttää nuoruutensa reippaan rokahtavan meiningin mukana, vaikka ikä, fysiikka ja sanomat pistivät vastaan.
Lost Highway on enemmän kantria kuin aikaisemmat tuotokset. Koska pidän kantrista, pidän tästäkin. Etenkin kappaleesta Till We Ain't Strangers Anymore, koska siinä on mukana LeAnn Rimes, jonka upeasta äänestä saan aina kylmänväristyksiä. Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin aika moni kappale levyllä kuulostaa hiukan samalta. Toisaalta kuuntelen levyä vasta toista kertaa, joten ehkä ne pitemmän päälle erottuvat paremmin.
(You Want To) Make A Memory -kappaleen sanoituksessa on muuten nähdäkseni ensimmäisen kerran mukana vähän itseironiaa. Siinä mies näyttää naiselle vanhaa valokuvaa ja huomauttaa, että katso kuinka paljon meillä ennenmuinoin oli tukkaa. Nii-in... Bon Jovista 80-luvulla otettuja kuvia ei nykyihminen juuri pysty katsomaan ilman puistatuksia. Niin paljon sitä tukkaa (ja rintakarvoja) silloin oli.
Joo... tämän syvällisempää musiikkianalyysiä on meikäläiseltä turha odottaa. Nyt ei edes enrgia riitä enempään, sillä taidan vihdoinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja järjestää tämän huoneen, joka näyttää siltä kuin täällä olisi käynyt hurrikaani...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti