Kun mikään ei toimi

Mies lähetti linkin Väestöliiton sivulle kohtaan Toimivan parisuhteen lähtökohdat.

Miten voikin olla, että joka ainoa kohta tuntuu olevan ihan pielessä? Ja miten voi olla, että nuo pitää lukea, ennen kuin edes tajuaa kuinka pielessä kaikki onkaan?

Mutta ehkä ne voi myös korjata.

Morning Glory

Hetkittäin tuntuu, että kaikki on ihan hyvin. Saan pahat ajatukset ja muistot työnnettyä taustalle ja olen kuin niitä ei olisikaan. Välillä taas tulee kauheita ahdistushetkiä. En ihan tarkkaan osaa sanoa mikä ahdistaa, se on enemmänkin sellaista yleisahdistusta. Tänä aamuna töihin lähtiessä tuli sellainen hetki.

Juttelimme miehen kanssa melkein tunnin ja sen takia melkein myöhästyin töistä. Tai mies se ennemminkin jutteli ja minä kuuntelin. Mies sanoi, että on ihan ok että ahdistaa ja tuntuu, että vihaan häntä. Hänestä tuntuu ihan samalta, mutta kyllä se ajan kanssa menee ohi ja muuttuu paremmaksi. Mies sanoi, että mussa on haava, jonka pitää antaa parantua. En saa yrittää piilotella sitä, sillä se paranee vain ajan kanssa. Eikä kumpikaan saa esittää, niin kuin kaikki olisi hyvin ja mitään haavaa ei olisi. Jos me tehtäisiin niin, se olisi valheellista ja kaikki olisi samalla tavalla kuin ennenkin eikä mikään ikinä muuttuisi. Pitää vain olla rauhassa eikä yrittää esittää, että olisi tunteita toista kohtaan.

Mies sai sanoiksi jälleen kerran sen, mitä en itse oikein osannut. Hän sanoi, että pitää antaa tilanteen tasaantua. Että ei tee mitään lopullista päätöstä vielä, vaan antaa kaiken rauhoittua vähän aikaa ja katsoa sitten uudelleen. Mies myös ehdotti, että ehkä voisimme parin viikon päästä mennä juttelemaan jollekin parisuhdeterapeutille. Ajatus on käynyt myös mun mielessä, mutta toisaalta sekin ahdistaa. Se on kyllä sanottava, että yllätyin ehdotuksesta, sillä en olisi koskaan uskonut miehen ehdottavan mitään tuollaista.

On myös pakko tunnustaa, että ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan tuntuu siltä, että voin sanoa miehelle mitä vain. Ehkä siksi, että en enää välitä mistään. Oli syy mikä tahansa, on varmaan kuitenkin ihan hyvä että teen niin.

No Logo

Voihan Helvetica Light Condensed! (En oo kyllä ihan varma, onko just tuollaista olemassakaan...)

Onhan se hienoa, että minulle maksetaan Photoshopin ja Illustratorin kanssa leikkimisestä, mutta silti olisi kivaa kun logot toimisivat ilman kikkailua. Kaksi tuntia meni, että sain yhden kikkareen näkymään ilman valkoista taustalaatikkoa. Ja nytkin se näkyy epätarkasti.

En kai vaan osaa. :(

Vaiherikas viikonloppu

Harmi, etten ole ehtinyt viimeiseen pariin päivään kirjoittamaan mitään. Jos olisin, sisältöä olisi ollut paljon ja se olisi ollut mielenkiintoista. Yritän nyt jälkeenpäin rekonstruoida miltä on tuntunut, mutten tiedä kuinka onnistun.

Tein mielessäni päätöksen, että tämä on tässä. Minä lähden ja aloitan alusta. Viimeiset vuodet olen ollut huono avautumaan ystävilleni henkilökohtaisista asioista, olen ollut huono ajattelemaan niitä itsekään. Viime kesänä tapahtui kuitenkin napsahdus toiseen suuntaan ja se uskoakseni mahdollisti näiden asioiden kirjoittamisen tänne blogiinkin. Se mahdollisti myös sen, että lauantaina sain sanottua lähimmille ystävilleni, että olen harkinnut eroa miehestäni. Toiselle asia tuli enemmän yllätyksenä kuin toiselle, vaikka tuskin kumpikaan voi väittää, että on ihmeissään meidän vaikeuksistamme.

Ystäväni M:n kanssa juttelin hiukan palatessamme H:n luota. En ole oikeastaan koskaan aikaisemmin avautunut M:lle vaan ennemminkin H:lle. Nyt kävi toisin, osittain olosuhteiden pakosta. Siitä tunnen hiukan huonoa omaatuntoa, sillä koen olevani H:lle selityksen velkaa. Hän on kuitenkin se, jota tituleeraan yleensä parhaaksi ystäväkseni ja joka eniten on mistään tiennyt. Vuosien myötä tuntuu, että olen ajautunut erilleen ystävistäni. Varmaan siksi, että he ovat nähneet että kaikki ei ole hyvin, mutta en ole silti osannut ja uskaltanut heille juuri mitään kertoa. Olen pelännyt olevani epälojaali miehelle. Se taas on johtanut siihen, että olen salannut ystäviltäni asioita, joista olisi varmaan ollut terveellistä heidän (tai edes jonkun) kanssa puhua. Lauantaina tuntuikin, että ensimmäistä kertaa moneen vuoteen minulla oli aidosti hauskaa heidän kanssaan enkä pingottanut. M sanoikin, että hänen mielestään olin paljon vapautuneempi. Se johtui siitä, että ajattelin koko päivän, ettei miestä ole. Että olen yksin. Ja se tuntui hyvältä.

Eniten pelkäsin lauantaissa sitä, että en kestä toisten onnea. Kuvittelin aina meneväni naimisiin ennen H:a, mutta nyt on käymässä päinvastoin. En kuitenkaan tuntenut mitään katkeruutta asiasta, minusta kaikki H:n häistä hössöttäminen oli vain mukavaa. Sama asia lasten suhteen. Pelkäsin hiukan, miltä tuntuu tavata T ja hänen lapsensa. Sekin oli vain mukavaa. Mukuloita oli kiva raahata ympäriinsä, mutta en silti tuntenut pienintäkään vauvakuumeen oiretta.

Sunnuntaina kerroin sitten miehelle, että olen päättänyt lähteä. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli insinöörimäisen tyyni ja käytännönläheinen. Milloin menemme pankkiin? Minne akvaariokalat sijoitetaan, koska yksin hän ei allasta jaksa pitää? Jne. Lopulta keskustelu lähti jostain, en oikein tiedä mistä. Kävimme pitsalla ja olimme menossa elokuviin, mutta lopulta kävelimme kaksi tuntia ympäri kaupunkia ja puhuimme. Mies sanoi haluavansa jatkaa ja aloittaa alusta. Minä sanoin, etten tunne häntä kohtaan mitään enkä tiedä haluanko edes tuntea.

Sovimme kolme asiaa.
Kaikki annetaan anteeksi.
Kaikki henkinen ja fyysinen väkivalta loppuu.
Kunnioitamme toisiamme.

Asioita, joiden pitäisi olla ihan itsestään selviä. Sanoin, etten tiedä riittävätkö nuo jos minulla ei ole mitään tunteita häntä kohtaan. Mies kuitenkin uskoi, että ajan kanssa tunteet palaavat. Että kun sellaisia on joskus ollut, niin kyllä ne tulevat takaisin.

Eilen jäin kotiin, koska en jaksanut mennä töihin ja vatsani oli niin kipeä. Mies tuli puolelta päivältä kotiin, toi mulle kimpun ruusuja ja keltaista jaffaa. Ja koko ajan musta tuntui kauhean pettyneeltä. Että en sittenkään päässyt pois ja kaikki mitä suunnittelin, jää sittenkin toteutumatta. Ja tuntui vaikealta luottaa toiseen, että nyt se sitten tuo kukkia ja on muutenkin kiva, kun olen uhannut lähteä.

Iltapäivällä mies sortui lopullisesti. Enkä mä voinut enää olla uskomatta sitä ihmistä, joka itkien lupasi, että tästä lähtien kaikki muuttuu. Että kahdeksan vuoden suhde vaatii toisen mahdollisuuden. Että jos hän ei saa toista mahdollisuutta, hän ei kestä. Mies sanoi, että tietää mitä kaikkea on tehnyt väärin mua kohtaan ja meitä kohtaan ja että nyt kaikki se muuttuu hyväksi. Ja jonain päivänä meillä on vielä niin hyvä ja vahva suhde, ettei kenelläkään.

Jossain mun mielen perukoilla itää pieni epäilys, että mitenköhän kauan kaikki hyvä jatkuu. Mutta ehkä mä voin jäädä katsomaan. Sen mä kyllä tiedän, että seuraavasta tällaisesta kaudesta kaikki on ohi. Sanoin sen miehellekin, että ei mulla ole varaa jäädä vuosikausiksi katsomaan tuleeko tästä mitään vai ei. Hän pyysi, etten asettaisi mitään aikarajaa. Varmaan mulla joku aikaraja on alitajuisesti, mutta yritän antaa sen olla. Sen kuitenkin lupasin itselleni, että tästä lähtien kirjoitan ylös miltä musta tuntuu. Joko tänne tai jonnekin muualle. Että sitten näen jälkeenpäin millaista on ollut.

Paljon muutakin sanottiin, en jaksa kaikkea enää edes muistaa. Tärkeintä varmaan on, että nyt se kauhea musta pilvi, joka mun päällä on pari viikkoa roikkunut, tuntuu väistyneen. Tai ainakin ohentuneen. Nyt on ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun tuntuu että jaksan tehdä jotain.

Ehkä se tästä.

Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen

Nyt se on tehty.

En tiedä oliko hetki sopiva, mutta kuten eilen epäilin, en vain jaksanut enempää.

Ensin mies oli sitä mieltä, että turha jauhaa sitä samaa paskaa mitä on jauhettu kahdeksan vuotta. Ettei mikään jauhamisesta miksikään muutu. Lopulta kuitenkin juttelimme joistain asioista.

Lopputulos on nyt se, että jatkamme tätä pari viikkoa jatkunutta ”kämppiselämää” toistaiseksi. Kumpikin elää omaa elämäänsä, mutta asutaan yhdessä. Ikuisestihan tämä ei voi jatkua, mutta voin miettiä itse mitä haluan ja miltä tuntuu. Periaatteessa olen siis vapaa lähtemään jos niin haluan. Mies jopa mainitsi, että voisi ehkä ostaa mut ulos tästä kämpästä. Tai sitten etsitään molemmat omat luukkumme jos niin käy.

Ei hänkään tähän elämään ole tyytyväinen, ei ole ollut pitkään aikaan, mutta ei kuitenkaan ole mua pois täältä ajamassa. Ajan kanssa kuitenkin jotain päätöksiä on tehtävä. Joko jakaa kamat tai yrittää päästä eteenpäin. Tai ei yrittää vaan tehdä niin. Siitä mies piti pitkän luennon, että vain luuserit yrittävät ja ne jotka jotain oikeasti saavat aikaan, tekevät.

Onhan se totta. Olen elämässäni yrittänyt miljoonaa asiaa, mutta tuntuu etten ole saanut mitään aikaiseksi. Toisaalta taas en enää tiedä onko tämä suhde se, minkä haluan saada kuntoon. Mies jaksoi sanoa, että vanhat asiat on jätettävä taakse ja että mun ärsyttävä puoli on se, että muistelen ja kaivelen kaikkea. Varmaan teenkin niin, mutta tuntuu, että mun mitta on yksinkertaisesti tullut nyt täyteen. Jos jään, niin kaikki kaatuu niskaan.

Mä tahtoisin lähteä. Antaa tän jo olla ja unohtaa. Aloittaa alusta ja elää. Kokea kaiken sen, mitä en ole tähän mennessä kokenut. Olla vapaa. Asettaa itseni etusijalle. Bilettää. Sisustaa ihan oma kämppä. Tulla toimeen omillani. Ajatella vain itseäni. Mennä minne haluan ja milloin haluan. Kirjoittaa runoja aamukolmeen niin kuin viimeksi olen tehnyt varmaan seitsemäntoistavuotiaana. Ihastua. Rakastua. Leikkiä vähän aikaa teiniä melkein kolmekymppisenä.

Mutta mua pelottaa. Ihan helvetisti. Että teen kamalan virheen. Että olen yksin ja epäonnistun. Teen eron ihan vääristä syistä. Koska kuitenkin oli hyviä hetkiä. Muulloinkin kuin ihan alussa. Vaikka silloin kun viime kesänä otin tuon kivikuvan. Tai… yritän kovasti miettiä milloin, mutten saa mitään mieleen. Ei se niin voi olla. On täytynyt olla tunteita. Ja ihania aikoja. Mutta ovatko ne oikeasti olleet mulle niin pieniä ja merkityksettömiä, etten saa niitä mieleen? Jos epäonnistun tässä suhteessa, miten saan mitään tulevaakaan onnistumaan?

Kaikki muistot, joiden pitäisi olla ihania, likaantuvat jostain epämukavasta. Se kun mies juhannussaunassa vuonna 2004 pyysi mua kanssaan naimisiin. Ja mulla oli poskessa mustelma, jonka se oli tehnyt pari tuntia aikaisemmin. Se kun meidän piti viime keväänä mennä naimisiin mutta ei mentykään. Se kun on puhuttu lapsesta.

Näiden takia mä en varmaan jaksa jatkaa. Kai sitä voisi päästä yli jostain epäonnistuneesta ja riitaan päättyneestä hotellilomasta, mutta kun asioihin, joiden pitäisi olla kauniita ja tärkeitä, liittyy riitoja, en vaan jaksa. Vai onko vika vaan mussa? Pitäisikö mun oikeasti ottaa huumorilla? Muistella sitten vanhana kiikkustuolissa, että yksi kirkkovaraus peruttiin rahasyiden ja vähän muunkin takia ja kyllähän siitä lapsen hankinnasta ja sopivasta ajankohdasta väännettiin kättä vuosikausia.

Mä en tiedä. Millaista se olisi. Olla yksin. Toisaalta tiedän millaista on olla yhdessä.

Jos tulevatkin vuodet käsiimme
vain rikkoutuu.
En jaksaisi olla, anna mun olla ja unohtaa...
~ Stella - Piste

Kivet

Siellä he seisovat.
Kivinen pataljoona.
Harmaina vartioiden
tulevien sukupolvien ketjua.
Asennossa seuraten aikaa,
joka lipuu ohi.

Sillä joku unohti kertoa heille,
että sota on jo ohi ja he voivat palata kotiin.


Kuva on jostain Nurmeksen pohjoispuolelta, ilmeisesti sodanaikaisia panssariesteitä. Näin mies ainakin minulle väitti.

Leijat Helsingin yllä

Jessus, että oli upea ilta!

Olin seitsemän jälkeen illalla Helsingissä ja siellä oli aivan mahtava ilma. Kävelin Unioninkatua Tuomiokirkon ohi ja täytyy sanoa, että harmitti kun ei ollut kameraa mukana. Aurinko ei paistanut enää alas asti, mutta kirkon torni (tai tapuli tai mikä se nyt onkaan) ihan kylpi ilta-auringon valossa.

Junan ikkunasta oli myös hienon näkymät, kun Kansallismuseo ja Eduskuntatalo ja muut sillä suunnalla olevat pytingit näkyivät lähinnä vain siluetteina auringonlaskua vasten.

En ole koskaan asunut Helsingissä enkä tiedä haluaisinko edes asua, mutta käyn siellä mielelläni. Minusta se on kaunis kaupunki melkeinpä mihin aikaan vuodesta tahansa, mutta hyvin usein tunnen itseni siellä hiukan yksinäiseksi. Tunnen keskusta-alueen jo aika hyvin, mutta kuten tänään mietin, se on vain sellaista pintapuolista tuntemista. Mitä pinnan alla on, sitä en tunne.

Junassa näin Linnanmäen valokyltit ja viimeistään siitä tulin surulliseksi. Muistin, että olemme miehen kanssa kerran käyneet Lintsillä. Kävelimme varmaan kaksi tuntia ympäri Linnanmäen lähiseutuja ja riitelimme ennen kuin pääsimme huvipuistoon. Loppujen lopuksi siellä oli ihan mukavaa, mutta kurja maku tuosta kuitenkin jäi.

Sama tunne tuntuu toistuvan melkein kaikessa mitä olemme yhdessä tehneet. Kerran lähdimme ihan ex tempore yhden yön hotellilomalle. Otimme hienon huoneen, ostimme kuohuviiniä ja mansikoita ja kuhertelimme kylvyssä. Sitten joku meni pieleen ja loppuyö riideltiin ensin hotellin diskossa, sitten huoneessa ja seuraavana päivänä kotimatkalla. Sama toistui kun olimme Thaimaassa. Sama toistui viime kesän loma-matkalla. Ensin on saattanut olla ihan hullun kivaa, sitten tapahtuu jotain kauheaa tai päinvastoin, ensin on kauheaa ja lopulta ihan hullun ihanaa. Siitä huolimatta ne kauheat asiat likaavat aina mukavien asioiden muiston.

Jane Doe kommentoi edelliseen postaukseeni, että ei ole huomannut kirjoituksistani yhtään mainintaa siitä, kuinka hyvin meillä menee. En kuitenkaan tiedä, koska meillä on mennyt ”hyvin”. En oikein tiedä mitä se ”hyvin” on. Tuntuu, että elän vuoristoradalla, joka menee joko älytöntä kyytiä alaspäin tai sitten vain köröttelyvauhtia suoralla tiellä.

Päätin tänään junassa, että kotona sanon miehelle kuinka mun on paha olla ja en enää tiedä mitä mä tunnen ja haluan. Että mä tahtoisin olla jonkun aikaa ihan yksin jossain. Että musta tuntuu, että olen epäonnistunut. Etten mä ehkä osannutkaan rakastaa ikuisesti vaikka lupasin. Että nyt mä olen vihdoin tajunnut sen, mitä joskus sanoin etten ymmärrä ollenkaan: että kuinka joku ihminen, joka on se tärkein ja osa itseä, voi muuttua vieraaksi.

En sitten kuitenkaan saanut sanottua. Menin suihkuun, itkin ja tulin koneelle kirjoittamaan tätä.

Mua hirvittää aloittaa se keskustelu, koska mä pelkään että siitä tulee jotain ihan kauheaa. Mä odotan sopivaa hetkeä, mutta en tiedä koska se tulee. Tai murrunko mä ihan täysin ennen sitä. Mulla alkoi tänään Avoimen yliopiston kurssi ja eka tentti on kahden viikon päästä. Jos mä aloitan nyt sen keskustelun, tiedän etten saa luettua. Kaverin häät ovat parin kuukauden päästä. Mitä jos me riidellään sinne asti ja olen ihan sekaisin siellä häissä? Miljoonia syitä olla hiljaa. Onneksi se antaa mun olla.

En vaan tiedä kuinka kauan.

London Calling

Viikonloppu meni sanottaisiinko hiljaisissa merkeissä. Mies puuhasi omiaan ja minä omiani, vaihdoimme ehkä viisi sanaa kahden päivän aikana. Toisaalta se oli hyvä, sillä sain olla omassa rauhassani mutta toisaalta taas ahdisti ihan helvetisti.

Eilen illalla sain vihdoin sanottua miehelle, että mun on paha olla. Että en tiedä miltä musta tuntuu ja mitä haluan. Paska juttu vaan sinänsä, että toinen haluaa kuitenkin olla mun kanssa. Ei me mitään sen ihmeempää juteltu, mies vain sanoi että ollaan tässä nyt ihan rauhassa eikä jauheta mitään turhia. Puuhaillaan omiamme ja annetaan menneiden olla. Tavallaan mulle tuli siitä vähän parempi olo ja suurin angsti tuntui häviävän. Toisaalta kuitenkin tiedän, että jos (kun?) vielä tulee jotain tappelua fyysisellä tasolla tai muuta paskaa, niin se on sitten siinä. Joo, olen ajatellut niin biljoonasti ennenkin, mutta nyt se varmaan oikeasti on siinä. En ole koskaan aikaisemmin jutellut parisuhdeongelmista kenellekään ulkopuoliselle, mutta nyt olen parille ihmiselle. Mun mielestä sen on jo askel johonkin suuntaan.

Taisin jo mainita, että työkaveri heitti viime viikolla ehdotuksen, että mun pitäisi lähteä vaikka yksin reissuun jonnekin. Jostain sain sitten päähän sen, että haluan Lontooseen. Olen käynyt siellä kerran 12 vuotta sitten ja tykkäsin. Nyt olen sitten katsellut matkoja ja jopa töitä sieltä. Jotenkin houkuttaisi ihan hirveästi lähteä yksin. Tiedän kuitenkin, että mies ei siitä tykkäisi.

Opiskeluaikana tein sen virheen, että en lähtenyt vaihtoon. En uskaltanut yksin ja jotenkin varmaan pelkäsin sitä, mitä se tekee suhteelle. Joten en siis mennyt. Nyt olen katunut sitä melkein enemmän kuin mitään muuta, koska olen aina halunnut nähdä vieraita paikkoja. Viime kesänä yritin miehelle ehdottaa, että jos se vaikka haluaisi mennä jonnekin ulkomaille töihin, niin tulisin ihan mielelläni mukaan. Mies vaan totesi, että kun on talo niin ei sitä niin vaan lähdetä. Ja vaihto-oppilasajat sun muut, ne on takana jo. Silloin mua alkoi ahdistaa ihan kauheasti, että olenko mä tosiaan jumissa tässä? Että koska mulla on talo ja asuntolainaa, niin mä en enää ikinä pääse minnekään paitsi ehkä jonnekin äkkilähdölle Kanarialle?

On aika hirveää, että olen saanut monta asiaa jotka olen toivonut, mutta nyt tuntuu että ihan väärällä tavalla. Niinkuin parisuhde. Kun ei tämä ole ollut sellaista, mitä olen halunnut. Ainakaan kaiken aikaa. Ja oma koti. Nyt se alkaa olla rempattu ja muuta, mutta yhtäkkiä se tuntuukin ihan kahleelta jalassa. Olen aina halunnut naimisiin ja lapsia, mutta nyt mua kauhistuttaakin ajatus siitä, että oltais alkuperäisen suunnitelman mukaan menty keväällä naimisiin. Luojan kiitos ei menty, koska sitten mä vasta tuntisinkin oloni tukalaksi nyt. Ja lapset. Jotenkin mä luulen, että kun olen puoli vuotta toivonut tulevani raskaaksi enkä ole tullut, niin nyt kun toivon etten ole raskaana, niin olenkin. No, se selviää parin viikon sisällä. Sitten taas tuntuu kauhealta ajatella noin, koska entä jos siitä rangaistaan? Että ensin toivon olevani raskaana ja sitten toivon etten ole ja lopulta en ikinä pystykään saamaan lapsia?

Kauheeta, kun ei tiedä mitä haluaa ja haluaako oikeista syistä. Tavallaan tuntuu että vain odotan, että joku tulee ja sanoo, että alapas nyt pakata niitä kamojasi ja pistetään se kämppä myyntiin. Että sitten pääsen vihdoin kokeilemaan miltä tuntuu asua ja pärjätä yksin ja voin ihan vapaasti lähteä vaikka sinne Lontooseen. Vaikka loppuiäksi. Ja että sitten voin etsiä just sellaisen miehen, jonka haluan.

Mutta tahdonko tuota oikeista syistä, sitä en osaa sanoa. Tahdonko olla ja pärjätä yksin vain sen takia, että se tuntuu siistiltä ja olen tähän asti skipannut sen vaiheen elämässä. Vai tahdonko sitä sen takia, että en ihan oikeasti enää välitä miehestä ja tahdo yrittää sen kanssa.

Tahdonko vaihtaa miehen sen takia, että uskon löytäväni paremman? Vai jäänkö sitten loppuiäksi yksin koska olen nirsoillut? Kumpi painaa vaa'assa enemmän se, että en halua olla yksin ja jään siksi keskinkertaiseen parisuhteeseen, joka ehkä joskus paranee ehkä ei, vai se, että saatan olla loppuikäni yksin tai toisaalta saatan löytää jotain paljon parempaa tai ehkä jotain vielä paljon huonompaa.

Tällä hetkellä yritän kai jotenkin vain tukahduttaa itseni (taas kerran) ja antaa olla, koska se on kaikkein helpointa. Elellään sitten tällaisessa kämppäkaveruudessa toistaiseksi ja katsotaan miten käy. Ehkä tämä on vaan taas tällainen ahdistuskausi joka menee ohi kun en ajattele asiaa. Mutta pitäiskö mun oikeasti ajatella? Jos en ajattele, niin havahdunko mä seuraavan kerran viiden vuoden päästä kun katson punaista ja itkusta turvonnutta naamaani vessan peilistä ja haluaisin vaan hakata itseäni niin kauan ettei mitään tunnu?

Miksei vois vaan kysyä äidiltä, että mitä mä teen ja äiti kertoisi sen, ihan niin kuin silloin kun olin viiden.

Samaa vanhaa....

Muut iloitsevat siitä, että on viikonloppu mutta mua ei voisi vähempää kiinnostaa.

Tänään juttelin yhden työkaverin kanssa vähän näistä mun asioista, en mitään kauhean syvällistä, mutta jotain kuitenkin. Se ehdotti, että lähtisin vaikka yksin matkalle tai muuttaisin vähäksi aikaa pois, että saisin katsottua miltä tuntuu vai tuntuuko miltään.

Tiedän vaan, ettei tuollainen onnistu. Mies tuskin antaisi mun lähteä yksin matkoille. Tiedän, ei ole peritaatteessa sen asia kieltää, mutta kuitenkin. Pois muuttaminen taas tuntuu niin lopulliselta väliaikaiseksi ratkaisuksi. Siihen mulla ei sitä paitsi ole taloudellisia mahdollisuuksiakaan, ainakaan mihinkään vuokrakämppään. Sinällään mä kyllä haluaisin jonnekin pois vähäksi aikaa. En missän nimessä yhdessä, kesällä oltiin reissussa eikä se ollut mitenkään normaalista arjesta poikkeavaa.

Illalla oli juttua noista tatskoista. Mies ei oikein tykkää, että ottaisin sellaisen. Kovasti se yritti kuitenkin vakuuttaa, että tukee mua jos sellaisen kerran haluan. Ja että lupaanhan mä sitten varmasti jutella sen kanssa vielä ennen kuin menen ottamaan. Ja että kun nyt yhdessä asutaan, niin onhan se tavallaan yhteinen asia. My ass!

Jossain vaiheessa mulla oikeasti petti pinna ja aloin nauraa sen lässytykselle. Se tietysti pahastui ja murjotti jonkun aikaa. Sitten sain selitettyä jotain ja tilanne parani. Mies alkoi itkeä ja sanoi, että tietää olleensa monesti paskapää ja pyysi sitä anteeksi.

Luoja että osaa olla vaikeaa... Tuntuu, että valitan vaan tätä yhtä ja samaa, mutta oikeasti en osaa juuri muuta ajatella. Kohta tää alkaa vaikuttaa mun työntekoonkin. Tapaan tänään yhden kaverin harrastusten merkeissä, ehkä voisin sille puhua jotain. En tiedä. Jotenkin tuntuu niin vaikealta vierittää tätä muiden niskoille, mutta yksinkään ei oikein jaksa.

Tatuoitu nainen

Edelleen on ihan paska olo. En osaa oikein muuta sanoa. Toisaalta tahtois lähteä, mutta toisaalta ei uskalla. Eikä kai tahdokaan. Jotain ihmeen valaistumista odotan edelleen. Sikäli tuntuu paremmalta, että olen pystynyt joillekuille kirjoittamaan tuntojani, samoin tänne blogiin. Olin monta vuotta ihan tukossa, en uskaltanut edes ajatella tiettyjä asioita. Nyt ne alkavat tulla ulos, mikä on varmaan ihan hyvä. En vaan yhtään tiedä mihin se johtaa.

Kotiin meno töiden jälkeen ahdistaa mua ihan hirveästi. Eilen mun vatsa oli koko illan kipeä ja rintaa pisti. Varmaan jotain fyysisiä stressioireita. No, se hyvä puoli ainakin tästä on, että töissä on mukava olla. Ei tartte ajatella mitään liian henkilökohtaista ja on jotain tekemistä. Harmi vaan, kun tänne ei voi jäädä yöksi. Viikonlopun ajatteleminen kauhistuttaa. En tiedä mitä siitä tulee. Nyt olen pystynyt vetoamaan siihen, että olen väsynyt ja vatsakipuinen, mutta jossain vaiheessa mies alkaa jankkaamaan, että mikä mua vaivaa. Kun en itsekään ihan tiedä.

Olen ajatellut ottaa tatuoinnin. Siis olen ajatellut sitä monta vuotta, mutta en ole keksinyt millaisen ja mihin paikkaan. Nyt mulla alkaa olla jotain ajatuksia jo ja menen tänään paikalliseen tatskapaikkaan katsomaan mitä siellä on. Tämmöistä olen itsekseni piirrellyt.










Siis ei noita kaikkia vaan joku noista, ehkä. Työkaveri ehdotti jotain kiinalaista kirjoitusmerkkiä, mutta en tiedä mitä. Toivoisin, että tatska merkkaisi mulle jotain, en viitsi kiduttaa itseäni tuntikausia (tai miten kauan sen tekemiseen nyt meneekään) ja sitten olla loppuelämää jonkun ihan merkityksettömän jutun kanssa.

Katsotaan mihin päädyn, vai saanko otettua mitään.

(Kuvat on vasemmalta oikealle siis kelttiläinen risti, udjat ja ankh)

Riimittelyä

Tuntuu että hajoan,
tukehdun tai pirstoan.
Minkä tuntenut olen se muuttuu,
en tiedä mikä, mutta jokin puuttuu.

Tuntuu että olen kahleissa,
vailla vapautta, valheissa.
En näe eteen, vain taaksen ja pelkään
se mitä on siellä hukkuu pimeään.

Voi kun tulisi joku ja sanoisi
mitä tehdä ja mut pois nostaisi.

There's only so much a heart can endure

Täytyy myöntää, että tuo ulkona oleva vesisade sopii oikein hyvin tunnelmiin juuri nyt. Mikään ei ole varmaan ärsyttävämpää kuin olla masentunut kauniilla ilmalla. Kunnon depis tarvitsee ihan ehdottomasti mahdollisimman kurjan ilman. Siitä saa jollain perverssillä tavalla tyydytystä.

Mulla on edelleen ihan jakomielitautinen olo. Mies oli eilisen illan ja tämän päivän tosi mukava ja nyt taas tuntuu että ihan turhaan olen tällä tavalla epävarma. Että kyllä tämä tästä ja kaikki ikävät asiat menevät kyllä ohi ja niin edelleen. Toisaalta taas ei tunnu siltä niin yhtään. Jotenkin mä odotan vaan jotain merkkiä, joka kertoisi mitä mun pitää tehdä. Mä vaan olen odottanut sitä merkkiä viimeiset viisi vuotta.

Toisaalta tuntuu, että voisi olla paljon paremmin kun vaan lähtisi ja antaisi tämän olla. Toisaalta taas pelottaa se, että teen elämäni suurimman virheen. Mutta myös se pelottaa, että mä kitkutan vielä viis vuotta ja sitten huomaan, että no oho, olispa ehkä kannattanut jo antaa olla.

Kaveri jolle tuossa kesällä sähköpostissa pystyin vähän jotain avautumaan, sanoi että ihmisillä on aina joku raja näissä asioissa. Että se vaan riippuu siitä, missä kenenkin raja kulkee. Musta tuntuu joskus, että mä olen mennyt jo kaikkien rajojen yli ja siksi millään ei ole enää väliä.

Toisaalta taas toinen kaveri sanoi, että tiedänhän mä, että on ihmisiä jotka rakastaa mua just sellaisena kun olen. Voi kuulostaa aika uskomattomalta, mutta se tuli kuin isku päin naamaa. Se tapahtui silloin kun mies lähti kävelemään niistä bileistä ja itkin kavereideni olkaa vasten. Jotenkin vaan tuntui niin uskomattomalta kuulla kaverilta, että sen mielestä mä olen hyvä just tämmösenä.

Kun musta nimenomaan tuntuu, että mun pitää olla jonkunlainen. Mies aina esimerkiksi muistaa huomauttaa, että mä olen lihava. Tai kun otan lisää ruokaa, niin se sanoo ihmetellen, että vieläkö sä otat. Kaikkein hulluinta on, että pari vuotta sitten olin 10-15 kiloa laihempi, mutta silloinkin mies haukkui mua lihavaksi.

Kliseistä tai ei, mutta kantribiiseistä löytää aina jotain tilanteeseen sopivaa...

Swim to the nearest distant shore
There's only so much a heart can endure
You gave it your best, forgive yourself
You can't hold on anymore
It's not as far as it might seem
Now it's time to let go of old dreams
Every heart for itself
Swim to the nearest distant shore

Trisha Yearwood - Nearest Distant Shore

Elämä on... joskus aika helvetin vaikeaa

Tää on taas ollut sellainen päivä, jolloin toivoo, että voisi olla ihan lapsi ja joku päättäisi sun puolesta. Se mitä mä toivon, että joku päättäisi mun puolesta on sellainen pieni ja mitätön asia, että onko tässä parisuhteessa enää mitään järkeä. Puolet musta haluaisi luovuttaa ja lähteä kävelemään, mutta puolet taas jauhaa sitä, että kahdeksan vuotta on tosi pitkä aika hukkaan heitettäväksi ja että jos mä haluan tämän päättää, niin se tarkoittaa sitä, että multa menee koti jollaista halusin monta vuotta ja jota olen nyt kolme vuotta laittanut.

Ja mä tiedän, että mies pitää musta aina huolta taloudellisesti, ei nyt varsinaisesti elätä mutta ei anna kuitenkaan mitään taloudellisesti kauhean katastrofaalista tapahtua. Sitä paitsi mitä tapahtuu, jos mä jään yksin? Mä olen aina halunnut perheen ja nyt olen 28-vuotias. En mä uskalla hankkia lapsia jonkun puolituntemattoman kanssa ja jos mä ensin toivun tästä, en ees osaa kuvitella kuinka kauan, ja sen jälkeen jauhan uutta suhdetta viis vuotta, niin lasten hankinta alkaa olla jo aika myöhäistä. Kauheeta kun tuntuu, että kahdeksan vuotta elämästä on mennyt ihan hukkaan.

Asiat, joista eilen ja tänään on väännetty, on ehkä periaatteessa pieniä, mutta tuntuu, että ei vaan jaksa. Että mä olen ihan puhki ja hajoan kohta. Tätä kaikkea on aika vaikea selittää, enkä edes halua tässä kaikkea vatvoa. Tuntuu epäreilulta kirjoittaa asioista, joiden toista puolta ei pysty kertomaan. Siis että mies ei saa tilaisuutta kertoa omaa kantaansa.

Joskus tuntuu, aikaisemmin ehkä useammin kuin nykyään, mutta silti, että mä olen ihan hullu ja sekaisin. Että mä kuvittelen asioita. Se on ehkä kaikkein kauheinta, kun en osaa suhteuttaa asioita. Että onko joku juttu oikeasti niin kauhea kuin miltä se on musta tuntunut vai olenko mä vaan suurennellut sitä mielessäni. Esimerkiksi se, että mies kutsuu mua huoraksi suuttuessaan. Onko se oikeasti niin kauheaa vai tuntuuko musta vaan, en osaa oikein hahmottaa sitä. Ja se, kun mies kesällä häipyi yksistä bileistä. Lähti vaan eikä vastannut mun puheluihin. Mä olin siinä kavereiden keskellä humalassa ja ihan sekaisin, kun en tajunnut mikä sille oli tullut. Se onkin oikeastaan eka kerta, kun mun kulissi on romahtanut. Siis se kulissi, joka näyttää että kaikki on ok.

Kerran joskus vuosia sitten mies kilahti siitä, että pyysin pari koulukaveria meille kotiin keskellä päivää. Mies oli töissä ja kaverit vaan suunnilleen kävivät vessassa, ennen kuin jatkoivat matkaa.

Kaikkea tollasta on vaikka kuinka paljon. Ja on niitäkin asioita, joita mä olen tehnyt. Joskus alussa sain hullun mustasukkaisuusraivarin ja laitoin ihan älyttömiä tekstareita miehelle, kun se oli työpaikan bileissä. On kaikkea fyysistä kontaktiakin ollut, mä olen tehnyt ihan oman osani kyllä ja niin on mieskin. Nykyään sellaista on aika harvoin, joskus mulla kilahtaa päässä se huorittelu ja silloin mä voin tehdä mitä vain. Olen satuttanut itseäni ja miestä varmaan ihan yhtä lailla ja mies on satuttanut mua. Se tuntuu kaikkein hirveimmältä, sillä mä en omasta mielestäni ole väkivaltainen ihminen. Tai en ainakaan ollut joskus ennen. Enkä mä ymmärrä, mikä musta on tehnyt tällaisen enkä mä halua olla tällainen.

Joskus kun me selvitellään näitä asioita, sovitaan että annetaan kaiken menneen olla ja jatketaan paremmin eteenpäin. Mä en vaan tiedä pystynkö mä siihen. Tällaisia kauheita tyhjiä hetkiä tulee ja mä ajattelen, että nyt antaa olla. Sitten menee tunti tai päivä ja mietin, että kyllä tää menee ohi. On se aina ennenkin mennyt. Mutta aina ennenkin ne hetket on tulleet uudestaan takaisin.

Mua vaan pelottaa niin hirveästi se lähteminen. Mä en ole koskaan asunut yksin, mua pelottaa se miten mä pärjään. Miten mä osaan tehdä kaikki asiat ja miten mun rahat riittää. Ja se onkin yksi ongelma, mä olen jatkuvasti ihan p-a, joten enhän mä mihinkään voi edes mennä. Mä tiedän, että mulla on kavereita jotka varmaan auttaisi käytännön asioissa, mutta mä voin pahoin jo siitä ajatuksesta, että pitäis kertoa, että tuli ero. Ja se, että mun pitäis kertoa siitä mun aika iäkkäille vanhemmille, tuntuu ihan kauhealta.

No, ei mun tästä näin paljoa pitänyt avautua. Mua hirvittää tämän julkaiseminenkin, entä jos joku tunnistaa mut. Toisaalta taas tuntuu hyvältä, että pystyy edes näin kertomaan jollekin miltä tuntuu.

Run and hide

Minä olen brittipoppityttö. Tai kantrityttö. Korkeintaan joku pehmorock-tyttö.

Mutta jessus, että Jonne Aaronilla on sek-si-käs ääni! (Mielipide perustuu ainoastaan kappaleeseen Until You're Mine)

Ja jessus, että Rammsteinin Rosenrot on hyvä!

Biggest Loser

Aina ei jaksa pieni ihminen ymmärtää.

Riitta Väisänen laihdutti n. vuodessa vajaat kuusi kiloa ja kirjoitti suuresta ponnistuksestaan kirjan.

Meiju Suvas laihdutti kesän aikana kahdessa kuukaudessa kymmenen kiloa ja tempauksesta raportoitiin viime viikon Oho!-lehdessä.

Olen aistivinani pienoisen ristiriidan, mutta ehkä se vain on mun päässä...

Lapsi

Lapsi runotorstain aiheena ei inspiroi minua yhtään, ei edes vaikka semiaktiivisesti yritän raskaaksi tulla. Tällaisen olen kuitenkin kirjoittanut vuonna 1993. Vähän kevätaurinkoa syksyn harmauteen...

Se oli kuralammikoiden kuningas.
Se loikki huhtikuun
kuralätäköissä
ja etsi leskenlehtiä.
Kuralammikoiden kuningas,
pieni ja pyöree.
Keltaisia kukkia
pienissä kourissaan
se otti huhtikuun vastaan.