London Calling

Viikonloppu meni sanottaisiinko hiljaisissa merkeissä. Mies puuhasi omiaan ja minä omiani, vaihdoimme ehkä viisi sanaa kahden päivän aikana. Toisaalta se oli hyvä, sillä sain olla omassa rauhassani mutta toisaalta taas ahdisti ihan helvetisti.

Eilen illalla sain vihdoin sanottua miehelle, että mun on paha olla. Että en tiedä miltä musta tuntuu ja mitä haluan. Paska juttu vaan sinänsä, että toinen haluaa kuitenkin olla mun kanssa. Ei me mitään sen ihmeempää juteltu, mies vain sanoi että ollaan tässä nyt ihan rauhassa eikä jauheta mitään turhia. Puuhaillaan omiamme ja annetaan menneiden olla. Tavallaan mulle tuli siitä vähän parempi olo ja suurin angsti tuntui häviävän. Toisaalta kuitenkin tiedän, että jos (kun?) vielä tulee jotain tappelua fyysisellä tasolla tai muuta paskaa, niin se on sitten siinä. Joo, olen ajatellut niin biljoonasti ennenkin, mutta nyt se varmaan oikeasti on siinä. En ole koskaan aikaisemmin jutellut parisuhdeongelmista kenellekään ulkopuoliselle, mutta nyt olen parille ihmiselle. Mun mielestä sen on jo askel johonkin suuntaan.

Taisin jo mainita, että työkaveri heitti viime viikolla ehdotuksen, että mun pitäisi lähteä vaikka yksin reissuun jonnekin. Jostain sain sitten päähän sen, että haluan Lontooseen. Olen käynyt siellä kerran 12 vuotta sitten ja tykkäsin. Nyt olen sitten katsellut matkoja ja jopa töitä sieltä. Jotenkin houkuttaisi ihan hirveästi lähteä yksin. Tiedän kuitenkin, että mies ei siitä tykkäisi.

Opiskeluaikana tein sen virheen, että en lähtenyt vaihtoon. En uskaltanut yksin ja jotenkin varmaan pelkäsin sitä, mitä se tekee suhteelle. Joten en siis mennyt. Nyt olen katunut sitä melkein enemmän kuin mitään muuta, koska olen aina halunnut nähdä vieraita paikkoja. Viime kesänä yritin miehelle ehdottaa, että jos se vaikka haluaisi mennä jonnekin ulkomaille töihin, niin tulisin ihan mielelläni mukaan. Mies vaan totesi, että kun on talo niin ei sitä niin vaan lähdetä. Ja vaihto-oppilasajat sun muut, ne on takana jo. Silloin mua alkoi ahdistaa ihan kauheasti, että olenko mä tosiaan jumissa tässä? Että koska mulla on talo ja asuntolainaa, niin mä en enää ikinä pääse minnekään paitsi ehkä jonnekin äkkilähdölle Kanarialle?

On aika hirveää, että olen saanut monta asiaa jotka olen toivonut, mutta nyt tuntuu että ihan väärällä tavalla. Niinkuin parisuhde. Kun ei tämä ole ollut sellaista, mitä olen halunnut. Ainakaan kaiken aikaa. Ja oma koti. Nyt se alkaa olla rempattu ja muuta, mutta yhtäkkiä se tuntuukin ihan kahleelta jalassa. Olen aina halunnut naimisiin ja lapsia, mutta nyt mua kauhistuttaakin ajatus siitä, että oltais alkuperäisen suunnitelman mukaan menty keväällä naimisiin. Luojan kiitos ei menty, koska sitten mä vasta tuntisinkin oloni tukalaksi nyt. Ja lapset. Jotenkin mä luulen, että kun olen puoli vuotta toivonut tulevani raskaaksi enkä ole tullut, niin nyt kun toivon etten ole raskaana, niin olenkin. No, se selviää parin viikon sisällä. Sitten taas tuntuu kauhealta ajatella noin, koska entä jos siitä rangaistaan? Että ensin toivon olevani raskaana ja sitten toivon etten ole ja lopulta en ikinä pystykään saamaan lapsia?

Kauheeta, kun ei tiedä mitä haluaa ja haluaako oikeista syistä. Tavallaan tuntuu että vain odotan, että joku tulee ja sanoo, että alapas nyt pakata niitä kamojasi ja pistetään se kämppä myyntiin. Että sitten pääsen vihdoin kokeilemaan miltä tuntuu asua ja pärjätä yksin ja voin ihan vapaasti lähteä vaikka sinne Lontooseen. Vaikka loppuiäksi. Ja että sitten voin etsiä just sellaisen miehen, jonka haluan.

Mutta tahdonko tuota oikeista syistä, sitä en osaa sanoa. Tahdonko olla ja pärjätä yksin vain sen takia, että se tuntuu siistiltä ja olen tähän asti skipannut sen vaiheen elämässä. Vai tahdonko sitä sen takia, että en ihan oikeasti enää välitä miehestä ja tahdo yrittää sen kanssa.

Tahdonko vaihtaa miehen sen takia, että uskon löytäväni paremman? Vai jäänkö sitten loppuiäksi yksin koska olen nirsoillut? Kumpi painaa vaa'assa enemmän se, että en halua olla yksin ja jään siksi keskinkertaiseen parisuhteeseen, joka ehkä joskus paranee ehkä ei, vai se, että saatan olla loppuikäni yksin tai toisaalta saatan löytää jotain paljon parempaa tai ehkä jotain vielä paljon huonompaa.

Tällä hetkellä yritän kai jotenkin vain tukahduttaa itseni (taas kerran) ja antaa olla, koska se on kaikkein helpointa. Elellään sitten tällaisessa kämppäkaveruudessa toistaiseksi ja katsotaan miten käy. Ehkä tämä on vaan taas tällainen ahdistuskausi joka menee ohi kun en ajattele asiaa. Mutta pitäiskö mun oikeasti ajatella? Jos en ajattele, niin havahdunko mä seuraavan kerran viiden vuoden päästä kun katson punaista ja itkusta turvonnutta naamaani vessan peilistä ja haluaisin vaan hakata itseäni niin kauan ettei mitään tunnu?

Miksei vois vaan kysyä äidiltä, että mitä mä teen ja äiti kertoisi sen, ihan niin kuin silloin kun olin viiden.