Morning Glory

Hetkittäin tuntuu, että kaikki on ihan hyvin. Saan pahat ajatukset ja muistot työnnettyä taustalle ja olen kuin niitä ei olisikaan. Välillä taas tulee kauheita ahdistushetkiä. En ihan tarkkaan osaa sanoa mikä ahdistaa, se on enemmänkin sellaista yleisahdistusta. Tänä aamuna töihin lähtiessä tuli sellainen hetki.

Juttelimme miehen kanssa melkein tunnin ja sen takia melkein myöhästyin töistä. Tai mies se ennemminkin jutteli ja minä kuuntelin. Mies sanoi, että on ihan ok että ahdistaa ja tuntuu, että vihaan häntä. Hänestä tuntuu ihan samalta, mutta kyllä se ajan kanssa menee ohi ja muuttuu paremmaksi. Mies sanoi, että mussa on haava, jonka pitää antaa parantua. En saa yrittää piilotella sitä, sillä se paranee vain ajan kanssa. Eikä kumpikaan saa esittää, niin kuin kaikki olisi hyvin ja mitään haavaa ei olisi. Jos me tehtäisiin niin, se olisi valheellista ja kaikki olisi samalla tavalla kuin ennenkin eikä mikään ikinä muuttuisi. Pitää vain olla rauhassa eikä yrittää esittää, että olisi tunteita toista kohtaan.

Mies sai sanoiksi jälleen kerran sen, mitä en itse oikein osannut. Hän sanoi, että pitää antaa tilanteen tasaantua. Että ei tee mitään lopullista päätöstä vielä, vaan antaa kaiken rauhoittua vähän aikaa ja katsoa sitten uudelleen. Mies myös ehdotti, että ehkä voisimme parin viikon päästä mennä juttelemaan jollekin parisuhdeterapeutille. Ajatus on käynyt myös mun mielessä, mutta toisaalta sekin ahdistaa. Se on kyllä sanottava, että yllätyin ehdotuksesta, sillä en olisi koskaan uskonut miehen ehdottavan mitään tuollaista.

On myös pakko tunnustaa, että ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan tuntuu siltä, että voin sanoa miehelle mitä vain. Ehkä siksi, että en enää välitä mistään. Oli syy mikä tahansa, on varmaan kuitenkin ihan hyvä että teen niin.