Jessus, että oli upea ilta!
Olin seitsemän jälkeen illalla Helsingissä ja siellä oli aivan mahtava ilma. Kävelin Unioninkatua Tuomiokirkon ohi ja täytyy sanoa, että harmitti kun ei ollut kameraa mukana. Aurinko ei paistanut enää alas asti, mutta kirkon torni (tai tapuli tai mikä se nyt onkaan) ihan kylpi ilta-auringon valossa.
Junan ikkunasta oli myös hienon näkymät, kun Kansallismuseo ja Eduskuntatalo ja muut sillä suunnalla olevat pytingit näkyivät lähinnä vain siluetteina auringonlaskua vasten.
En ole koskaan asunut Helsingissä enkä tiedä haluaisinko edes asua, mutta käyn siellä mielelläni. Minusta se on kaunis kaupunki melkeinpä mihin aikaan vuodesta tahansa, mutta hyvin usein tunnen itseni siellä hiukan yksinäiseksi. Tunnen keskusta-alueen jo aika hyvin, mutta kuten tänään mietin, se on vain sellaista pintapuolista tuntemista. Mitä pinnan alla on, sitä en tunne.
Junassa näin Linnanmäen valokyltit ja viimeistään siitä tulin surulliseksi. Muistin, että olemme miehen kanssa kerran käyneet Lintsillä. Kävelimme varmaan kaksi tuntia ympäri Linnanmäen lähiseutuja ja riitelimme ennen kuin pääsimme huvipuistoon. Loppujen lopuksi siellä oli ihan mukavaa, mutta kurja maku tuosta kuitenkin jäi.
Sama tunne tuntuu toistuvan melkein kaikessa mitä olemme yhdessä tehneet. Kerran lähdimme ihan ex tempore yhden yön hotellilomalle. Otimme hienon huoneen, ostimme kuohuviiniä ja mansikoita ja kuhertelimme kylvyssä. Sitten joku meni pieleen ja loppuyö riideltiin ensin hotellin diskossa, sitten huoneessa ja seuraavana päivänä kotimatkalla. Sama toistui kun olimme Thaimaassa. Sama toistui viime kesän loma-matkalla. Ensin on saattanut olla ihan hullun kivaa, sitten tapahtuu jotain kauheaa tai päinvastoin, ensin on kauheaa ja lopulta ihan hullun ihanaa. Siitä huolimatta ne kauheat asiat likaavat aina mukavien asioiden muiston.
Jane Doe kommentoi edelliseen postaukseeni, että ei ole huomannut kirjoituksistani yhtään mainintaa siitä, kuinka hyvin meillä menee. En kuitenkaan tiedä, koska meillä on mennyt ”hyvin”. En oikein tiedä mitä se ”hyvin” on. Tuntuu, että elän vuoristoradalla, joka menee joko älytöntä kyytiä alaspäin tai sitten vain köröttelyvauhtia suoralla tiellä.
Päätin tänään junassa, että kotona sanon miehelle kuinka mun on paha olla ja en enää tiedä mitä mä tunnen ja haluan. Että mä tahtoisin olla jonkun aikaa ihan yksin jossain. Että musta tuntuu, että olen epäonnistunut. Etten mä ehkä osannutkaan rakastaa ikuisesti vaikka lupasin. Että nyt mä olen vihdoin tajunnut sen, mitä joskus sanoin etten ymmärrä ollenkaan: että kuinka joku ihminen, joka on se tärkein ja osa itseä, voi muuttua vieraaksi.
En sitten kuitenkaan saanut sanottua. Menin suihkuun, itkin ja tulin koneelle kirjoittamaan tätä.
Mua hirvittää aloittaa se keskustelu, koska mä pelkään että siitä tulee jotain ihan kauheaa. Mä odotan sopivaa hetkeä, mutta en tiedä koska se tulee. Tai murrunko mä ihan täysin ennen sitä. Mulla alkoi tänään Avoimen yliopiston kurssi ja eka tentti on kahden viikon päästä. Jos mä aloitan nyt sen keskustelun, tiedän etten saa luettua. Kaverin häät ovat parin kuukauden päästä. Mitä jos me riidellään sinne asti ja olen ihan sekaisin siellä häissä? Miljoonia syitä olla hiljaa. Onneksi se antaa mun olla.
En vaan tiedä kuinka kauan.
2 kommenttia:
Lukaisin tekstisi, ja sen jälkeen oli pakko mennä käymään tupakalla. Kaikki kuulosti liiankin tutulta mitä kirjoitit.
Minne ovat kadonneet vuoristoratanne ylämäet? Onko niitä koskaan ollutkaan?
Olisiko tuo edistysaskel, että päätit puhua tunteistasi miehellesi? Ehkä ensi kerralla onnistut siinä :)
"Sopivaa" hetkeä ei välttämättä tule koskaan. Tee sinä se sopiva hetki.
Mitä jos miettisit omaa mielenterveyttäsi, asettaisit sen ensimmäiselle sijalle. Puhuisit miehellesi, ja jättäisit sen avoimen yliopiston kurssin kesken jos siltä tuntuu. Ainahan voit ilmoittautua uudestaan, ja ainut mitä siinä menetät on raha (sen ei kuitenkaan pitäisi olla SE joka tekee ketään onnelliseksi). Se menetetty raha on pientä verrattuna menetettyyn mielenterveyteen.
Ystäväsi häidenkään ei pitäisi olla mikään syy ettet voi puhua miehellesi. Kyllä ystäväsi pitäisi ymmärtää jos olet häissä alamaissa. Se alakuloisuus ei kuitenkaan johdu heistä, etkä tee sitä tarkoituksella.
Nämä eivät ole hyviä syitä, ne ovat syitä joilla lykkäät vain tulevaa (ja uskottelet itsellesi niiden olevan hyviä).
Ei kukaan voi elää suhteessa, jossa "pitää olla hiljaa" eikä omia mielipiteitä voi kertoa ääneen. Sellaiseen suhteeseen ei kenenkään tarvitse tyytyä.
Taisin taas kuulostaa hieman kylmältä ja ilkeältä (tarkoitus ei kuitenkaan ole olla sellainen).
Ajattele itseäsi kerrankin! Voimia!
Älä pelkää Jane, et ole yhdessäkään kommentissa kuulostanut kylmältä tai ilkeältä. Pikemminkin hyvin ymmärtäväiseltä ja järkevältä.
Lähetä kommentti