Vaiherikas viikonloppu

Harmi, etten ole ehtinyt viimeiseen pariin päivään kirjoittamaan mitään. Jos olisin, sisältöä olisi ollut paljon ja se olisi ollut mielenkiintoista. Yritän nyt jälkeenpäin rekonstruoida miltä on tuntunut, mutten tiedä kuinka onnistun.

Tein mielessäni päätöksen, että tämä on tässä. Minä lähden ja aloitan alusta. Viimeiset vuodet olen ollut huono avautumaan ystävilleni henkilökohtaisista asioista, olen ollut huono ajattelemaan niitä itsekään. Viime kesänä tapahtui kuitenkin napsahdus toiseen suuntaan ja se uskoakseni mahdollisti näiden asioiden kirjoittamisen tänne blogiinkin. Se mahdollisti myös sen, että lauantaina sain sanottua lähimmille ystävilleni, että olen harkinnut eroa miehestäni. Toiselle asia tuli enemmän yllätyksenä kuin toiselle, vaikka tuskin kumpikaan voi väittää, että on ihmeissään meidän vaikeuksistamme.

Ystäväni M:n kanssa juttelin hiukan palatessamme H:n luota. En ole oikeastaan koskaan aikaisemmin avautunut M:lle vaan ennemminkin H:lle. Nyt kävi toisin, osittain olosuhteiden pakosta. Siitä tunnen hiukan huonoa omaatuntoa, sillä koen olevani H:lle selityksen velkaa. Hän on kuitenkin se, jota tituleeraan yleensä parhaaksi ystäväkseni ja joka eniten on mistään tiennyt. Vuosien myötä tuntuu, että olen ajautunut erilleen ystävistäni. Varmaan siksi, että he ovat nähneet että kaikki ei ole hyvin, mutta en ole silti osannut ja uskaltanut heille juuri mitään kertoa. Olen pelännyt olevani epälojaali miehelle. Se taas on johtanut siihen, että olen salannut ystäviltäni asioita, joista olisi varmaan ollut terveellistä heidän (tai edes jonkun) kanssa puhua. Lauantaina tuntuikin, että ensimmäistä kertaa moneen vuoteen minulla oli aidosti hauskaa heidän kanssaan enkä pingottanut. M sanoikin, että hänen mielestään olin paljon vapautuneempi. Se johtui siitä, että ajattelin koko päivän, ettei miestä ole. Että olen yksin. Ja se tuntui hyvältä.

Eniten pelkäsin lauantaissa sitä, että en kestä toisten onnea. Kuvittelin aina meneväni naimisiin ennen H:a, mutta nyt on käymässä päinvastoin. En kuitenkaan tuntenut mitään katkeruutta asiasta, minusta kaikki H:n häistä hössöttäminen oli vain mukavaa. Sama asia lasten suhteen. Pelkäsin hiukan, miltä tuntuu tavata T ja hänen lapsensa. Sekin oli vain mukavaa. Mukuloita oli kiva raahata ympäriinsä, mutta en silti tuntenut pienintäkään vauvakuumeen oiretta.

Sunnuntaina kerroin sitten miehelle, että olen päättänyt lähteä. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli insinöörimäisen tyyni ja käytännönläheinen. Milloin menemme pankkiin? Minne akvaariokalat sijoitetaan, koska yksin hän ei allasta jaksa pitää? Jne. Lopulta keskustelu lähti jostain, en oikein tiedä mistä. Kävimme pitsalla ja olimme menossa elokuviin, mutta lopulta kävelimme kaksi tuntia ympäri kaupunkia ja puhuimme. Mies sanoi haluavansa jatkaa ja aloittaa alusta. Minä sanoin, etten tunne häntä kohtaan mitään enkä tiedä haluanko edes tuntea.

Sovimme kolme asiaa.
Kaikki annetaan anteeksi.
Kaikki henkinen ja fyysinen väkivalta loppuu.
Kunnioitamme toisiamme.

Asioita, joiden pitäisi olla ihan itsestään selviä. Sanoin, etten tiedä riittävätkö nuo jos minulla ei ole mitään tunteita häntä kohtaan. Mies kuitenkin uskoi, että ajan kanssa tunteet palaavat. Että kun sellaisia on joskus ollut, niin kyllä ne tulevat takaisin.

Eilen jäin kotiin, koska en jaksanut mennä töihin ja vatsani oli niin kipeä. Mies tuli puolelta päivältä kotiin, toi mulle kimpun ruusuja ja keltaista jaffaa. Ja koko ajan musta tuntui kauhean pettyneeltä. Että en sittenkään päässyt pois ja kaikki mitä suunnittelin, jää sittenkin toteutumatta. Ja tuntui vaikealta luottaa toiseen, että nyt se sitten tuo kukkia ja on muutenkin kiva, kun olen uhannut lähteä.

Iltapäivällä mies sortui lopullisesti. Enkä mä voinut enää olla uskomatta sitä ihmistä, joka itkien lupasi, että tästä lähtien kaikki muuttuu. Että kahdeksan vuoden suhde vaatii toisen mahdollisuuden. Että jos hän ei saa toista mahdollisuutta, hän ei kestä. Mies sanoi, että tietää mitä kaikkea on tehnyt väärin mua kohtaan ja meitä kohtaan ja että nyt kaikki se muuttuu hyväksi. Ja jonain päivänä meillä on vielä niin hyvä ja vahva suhde, ettei kenelläkään.

Jossain mun mielen perukoilla itää pieni epäilys, että mitenköhän kauan kaikki hyvä jatkuu. Mutta ehkä mä voin jäädä katsomaan. Sen mä kyllä tiedän, että seuraavasta tällaisesta kaudesta kaikki on ohi. Sanoin sen miehellekin, että ei mulla ole varaa jäädä vuosikausiksi katsomaan tuleeko tästä mitään vai ei. Hän pyysi, etten asettaisi mitään aikarajaa. Varmaan mulla joku aikaraja on alitajuisesti, mutta yritän antaa sen olla. Sen kuitenkin lupasin itselleni, että tästä lähtien kirjoitan ylös miltä musta tuntuu. Joko tänne tai jonnekin muualle. Että sitten näen jälkeenpäin millaista on ollut.

Paljon muutakin sanottiin, en jaksa kaikkea enää edes muistaa. Tärkeintä varmaan on, että nyt se kauhea musta pilvi, joka mun päällä on pari viikkoa roikkunut, tuntuu väistyneen. Tai ainakin ohentuneen. Nyt on ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun tuntuu että jaksan tehdä jotain.

Ehkä se tästä.