Elämä on... joskus aika helvetin vaikeaa

Tää on taas ollut sellainen päivä, jolloin toivoo, että voisi olla ihan lapsi ja joku päättäisi sun puolesta. Se mitä mä toivon, että joku päättäisi mun puolesta on sellainen pieni ja mitätön asia, että onko tässä parisuhteessa enää mitään järkeä. Puolet musta haluaisi luovuttaa ja lähteä kävelemään, mutta puolet taas jauhaa sitä, että kahdeksan vuotta on tosi pitkä aika hukkaan heitettäväksi ja että jos mä haluan tämän päättää, niin se tarkoittaa sitä, että multa menee koti jollaista halusin monta vuotta ja jota olen nyt kolme vuotta laittanut.

Ja mä tiedän, että mies pitää musta aina huolta taloudellisesti, ei nyt varsinaisesti elätä mutta ei anna kuitenkaan mitään taloudellisesti kauhean katastrofaalista tapahtua. Sitä paitsi mitä tapahtuu, jos mä jään yksin? Mä olen aina halunnut perheen ja nyt olen 28-vuotias. En mä uskalla hankkia lapsia jonkun puolituntemattoman kanssa ja jos mä ensin toivun tästä, en ees osaa kuvitella kuinka kauan, ja sen jälkeen jauhan uutta suhdetta viis vuotta, niin lasten hankinta alkaa olla jo aika myöhäistä. Kauheeta kun tuntuu, että kahdeksan vuotta elämästä on mennyt ihan hukkaan.

Asiat, joista eilen ja tänään on väännetty, on ehkä periaatteessa pieniä, mutta tuntuu, että ei vaan jaksa. Että mä olen ihan puhki ja hajoan kohta. Tätä kaikkea on aika vaikea selittää, enkä edes halua tässä kaikkea vatvoa. Tuntuu epäreilulta kirjoittaa asioista, joiden toista puolta ei pysty kertomaan. Siis että mies ei saa tilaisuutta kertoa omaa kantaansa.

Joskus tuntuu, aikaisemmin ehkä useammin kuin nykyään, mutta silti, että mä olen ihan hullu ja sekaisin. Että mä kuvittelen asioita. Se on ehkä kaikkein kauheinta, kun en osaa suhteuttaa asioita. Että onko joku juttu oikeasti niin kauhea kuin miltä se on musta tuntunut vai olenko mä vaan suurennellut sitä mielessäni. Esimerkiksi se, että mies kutsuu mua huoraksi suuttuessaan. Onko se oikeasti niin kauheaa vai tuntuuko musta vaan, en osaa oikein hahmottaa sitä. Ja se, kun mies kesällä häipyi yksistä bileistä. Lähti vaan eikä vastannut mun puheluihin. Mä olin siinä kavereiden keskellä humalassa ja ihan sekaisin, kun en tajunnut mikä sille oli tullut. Se onkin oikeastaan eka kerta, kun mun kulissi on romahtanut. Siis se kulissi, joka näyttää että kaikki on ok.

Kerran joskus vuosia sitten mies kilahti siitä, että pyysin pari koulukaveria meille kotiin keskellä päivää. Mies oli töissä ja kaverit vaan suunnilleen kävivät vessassa, ennen kuin jatkoivat matkaa.

Kaikkea tollasta on vaikka kuinka paljon. Ja on niitäkin asioita, joita mä olen tehnyt. Joskus alussa sain hullun mustasukkaisuusraivarin ja laitoin ihan älyttömiä tekstareita miehelle, kun se oli työpaikan bileissä. On kaikkea fyysistä kontaktiakin ollut, mä olen tehnyt ihan oman osani kyllä ja niin on mieskin. Nykyään sellaista on aika harvoin, joskus mulla kilahtaa päässä se huorittelu ja silloin mä voin tehdä mitä vain. Olen satuttanut itseäni ja miestä varmaan ihan yhtä lailla ja mies on satuttanut mua. Se tuntuu kaikkein hirveimmältä, sillä mä en omasta mielestäni ole väkivaltainen ihminen. Tai en ainakaan ollut joskus ennen. Enkä mä ymmärrä, mikä musta on tehnyt tällaisen enkä mä halua olla tällainen.

Joskus kun me selvitellään näitä asioita, sovitaan että annetaan kaiken menneen olla ja jatketaan paremmin eteenpäin. Mä en vaan tiedä pystynkö mä siihen. Tällaisia kauheita tyhjiä hetkiä tulee ja mä ajattelen, että nyt antaa olla. Sitten menee tunti tai päivä ja mietin, että kyllä tää menee ohi. On se aina ennenkin mennyt. Mutta aina ennenkin ne hetket on tulleet uudestaan takaisin.

Mua vaan pelottaa niin hirveästi se lähteminen. Mä en ole koskaan asunut yksin, mua pelottaa se miten mä pärjään. Miten mä osaan tehdä kaikki asiat ja miten mun rahat riittää. Ja se onkin yksi ongelma, mä olen jatkuvasti ihan p-a, joten enhän mä mihinkään voi edes mennä. Mä tiedän, että mulla on kavereita jotka varmaan auttaisi käytännön asioissa, mutta mä voin pahoin jo siitä ajatuksesta, että pitäis kertoa, että tuli ero. Ja se, että mun pitäis kertoa siitä mun aika iäkkäille vanhemmille, tuntuu ihan kauhealta.

No, ei mun tästä näin paljoa pitänyt avautua. Mua hirvittää tämän julkaiseminenkin, entä jos joku tunnistaa mut. Toisaalta taas tuntuu hyvältä, että pystyy edes näin kertomaan jollekin miltä tuntuu.