Nyt se on tehty.
En tiedä oliko hetki sopiva, mutta kuten eilen epäilin, en vain jaksanut enempää.
Ensin mies oli sitä mieltä, että turha jauhaa sitä samaa paskaa mitä on jauhettu kahdeksan vuotta. Ettei mikään jauhamisesta miksikään muutu. Lopulta kuitenkin juttelimme joistain asioista.
Lopputulos on nyt se, että jatkamme tätä pari viikkoa jatkunutta ”kämppiselämää” toistaiseksi. Kumpikin elää omaa elämäänsä, mutta asutaan yhdessä. Ikuisestihan tämä ei voi jatkua, mutta voin miettiä itse mitä haluan ja miltä tuntuu. Periaatteessa olen siis vapaa lähtemään jos niin haluan. Mies jopa mainitsi, että voisi ehkä ostaa mut ulos tästä kämpästä. Tai sitten etsitään molemmat omat luukkumme jos niin käy.
Ei hänkään tähän elämään ole tyytyväinen, ei ole ollut pitkään aikaan, mutta ei kuitenkaan ole mua pois täältä ajamassa. Ajan kanssa kuitenkin jotain päätöksiä on tehtävä. Joko jakaa kamat tai yrittää päästä eteenpäin. Tai ei yrittää vaan tehdä niin. Siitä mies piti pitkän luennon, että vain luuserit yrittävät ja ne jotka jotain oikeasti saavat aikaan, tekevät.
Onhan se totta. Olen elämässäni yrittänyt miljoonaa asiaa, mutta tuntuu etten ole saanut mitään aikaiseksi. Toisaalta taas en enää tiedä onko tämä suhde se, minkä haluan saada kuntoon. Mies jaksoi sanoa, että vanhat asiat on jätettävä taakse ja että mun ärsyttävä puoli on se, että muistelen ja kaivelen kaikkea. Varmaan teenkin niin, mutta tuntuu, että mun mitta on yksinkertaisesti tullut nyt täyteen. Jos jään, niin kaikki kaatuu niskaan.
Mä tahtoisin lähteä. Antaa tän jo olla ja unohtaa. Aloittaa alusta ja elää. Kokea kaiken sen, mitä en ole tähän mennessä kokenut. Olla vapaa. Asettaa itseni etusijalle. Bilettää. Sisustaa ihan oma kämppä. Tulla toimeen omillani. Ajatella vain itseäni. Mennä minne haluan ja milloin haluan. Kirjoittaa runoja aamukolmeen niin kuin viimeksi olen tehnyt varmaan seitsemäntoistavuotiaana. Ihastua. Rakastua. Leikkiä vähän aikaa teiniä melkein kolmekymppisenä.
Mutta mua pelottaa. Ihan helvetisti. Että teen kamalan virheen. Että olen yksin ja epäonnistun. Teen eron ihan vääristä syistä. Koska kuitenkin oli hyviä hetkiä. Muulloinkin kuin ihan alussa. Vaikka silloin kun viime kesänä otin tuon kivikuvan. Tai… yritän kovasti miettiä milloin, mutten saa mitään mieleen. Ei se niin voi olla. On täytynyt olla tunteita. Ja ihania aikoja. Mutta ovatko ne oikeasti olleet mulle niin pieniä ja merkityksettömiä, etten saa niitä mieleen? Jos epäonnistun tässä suhteessa, miten saan mitään tulevaakaan onnistumaan?
Kaikki muistot, joiden pitäisi olla ihania, likaantuvat jostain epämukavasta. Se kun mies juhannussaunassa vuonna 2004 pyysi mua kanssaan naimisiin. Ja mulla oli poskessa mustelma, jonka se oli tehnyt pari tuntia aikaisemmin. Se kun meidän piti viime keväänä mennä naimisiin mutta ei mentykään. Se kun on puhuttu lapsesta.
Näiden takia mä en varmaan jaksa jatkaa. Kai sitä voisi päästä yli jostain epäonnistuneesta ja riitaan päättyneestä hotellilomasta, mutta kun asioihin, joiden pitäisi olla kauniita ja tärkeitä, liittyy riitoja, en vaan jaksa. Vai onko vika vaan mussa? Pitäisikö mun oikeasti ottaa huumorilla? Muistella sitten vanhana kiikkustuolissa, että yksi kirkkovaraus peruttiin rahasyiden ja vähän muunkin takia ja kyllähän siitä lapsen hankinnasta ja sopivasta ajankohdasta väännettiin kättä vuosikausia.
Mä en tiedä. Millaista se olisi. Olla yksin. Toisaalta tiedän millaista on olla yhdessä.
Jos tulevatkin vuodet käsiimme
vain rikkoutuu.
En jaksaisi olla, anna mun olla ja unohtaa...
~ Stella - Piste
3 kommenttia:
Erittäin hyvä, että kerroit miltä sinusta tuntuu. Mielestäni asioihin ei voi tulla muutosta, jos mistään ei puhuta. Eikä se ole turhaa jauhamista jos kertoo omia mielipiteitään tai tunteitaan.
Pakko sanoa että luulen kaikkien naisten muistelevan menneitä, ja mainitsevan miehensä huonoista teoista aina silloin tällöin (itse syyllistyn siihen ainakin riita tilanteissa). Asioita voidaan antaa anteeksi, mutta niitä ei unohdeta.
Mieti kumpi on pahempi virhe, se että kokeilet yksinelämistä sen kaikkine hyvine ja huonoine puolineen, vai jatkat suhdetta jossa et ole onnellinen, jossa on paha olla?
Mitkä ovat "oikeita syitä" lopettaa suhde? Teksteistäsi voi tulkita että, ensinnäkään et ole onnellinen miehesi kanssa, hän on väkivaltainen niin henkisesti kuin fyysisestikin, hän vähättelee sinua ja tuntemuksiasi, et uskalla kertoa hänelle mitä ajattelet, et saa tuoda ystäviäsi kotiinne, et halua mennä kotiin, ruumiisikin oireilee stressistä.. Eivätkö nämä ole hyviä syitä?
Ja vaikka kuinka uskoteltaisiin, kaikki vika ei voi olla yksin sinussa. Luultavimmin vikaa on kummassakin, sinussa ja miehessäsi.
Sinullahan on kuitenkin perhe ja ystävät, eli yksin et ole jäämässä.
Vaikka suhteenne miehesi kanssa olisi epäonnistunut, se ei tarkoita että seuraava suhde epäonnistuu. Tai että olisit epäonnistunut ihmisenä. Jos olet antanut kaikkesi, et voi tehdä enään enempää.
Toivottavasti teet hyviä päätöksiä (olivatpa ne mitä tahansa), ja muistat ajatella myös itseäsi. Päätöksiähän ei varmaankaan ole pakko tehdä juuri tänään, tai edes tässä kuussa. Käytä päätöksen tekoon niin paljon aikaa kun siltä tuntuu, kunhan se päätös tuntuu oikealta.
Koita jaksaa!
Kiitos taas kerran Jane.
Joskus ennen nimenomaan kuvittelin, että olen yksin. Tai ainakin jos en ole miehen kanssa, sitten jään ihan totaalisen yksin.
Nyt tiedän, ettei niin taida ollakaan. Huomenna tapaan pari parasta ystävääni ja ajattelin jutella heidän kanssaan. Kaksi heistä kesällä sai minut heräämään ja tajuamaan, etten ole yksin.
Lisäksi täältä blogimaailmasta näyttää löytyvän myös ihania ja kannustavia ihmisiä. Sinä esimerkiksi.
Toivon sulle niin paljon voimia!
Lähetä kommentti