Teflon laav

Kävin ruokkiksella saksalaisen ylivallan lippulaivassa Liitelissä ostamassa viinirypäleitä ja jotain köyhän naisen Magnum -jäätelöä (ai mikä laihis?). Takaisin konttorille köpötellessä vastaan tuli Byroon ylijumala Teflonmies. Huomasin sen niin myöhään, etten ehtinyt väistää. Yritin selviytyä tilanteesta kohteliaalla nyökkäyksellä ja ohituksella. Teflonmies kuitenkin osoitti pysähtymisen merkkejä joten minunkin piti seisahtaa.

Jos jotakuta pidän syyllisenä siihen, että paikkaani Byroossa ei vakinaistettu ja että hommani lakkautettiin, niin se on Teflonmies. Siltä pohjalta keskustelu siis lähti liikkeelle.

Yritin hymyillä kohteliaasti. Juu, on se kiva että löytyi tällainen mukava ratkaisu (teen käytännössä kahta hommaa yhdellä palkalla kahdelle eri puljulle). Juu, kyllähän ne kaikki kovasti tuntui mun työpanosta kaipaavan kun olin poissa (niinhän sulle kerrottiin jo keväällä, tahvo). Kivaa syksyn jatkoa sullekin vaan (ja voi kun jäisit bussin alle tai junan alle tai humanoidit tulisivat noutamaan sut takaisin sinne kotiplaneetallesi).

En ole aikaisemmin pitänyt itseäni mitenkään katkerana luonteena. Mutta kaikkea sitä oppii kun vanhaksi elää...

Näin saat graafikkosi sekoamaan

En ole varsinaisesti graafinen suunnittelija tahi AD, mutta hommani liippaa ihan tarpeeksi läheltä sitä. Liippaa niin läheltä, että tämä saa aikaan itkunaurukohtauksen...

Kirjoittamisesta

Blogeissa tuntuu aina aika ajoin vellovan keskustelu blogien sisällöistä ja siitä, millaisia ovat hyvät blogimerkinnät ja mitä aiheita blogeissa oikeastaan saisi tai pitäisi käsitellä. Ottamatta siihen sen kummemmin mitään globaalia kantaa, rupesin pohdiskelemaan omaa polkkaustani ja muutenkin kirjoittamista.

Tämä on järjestyksessä neljäs blogi, jonka olen pistänyt pystyyn. En mainitse niitä muita, koska haluan pitää ne erillään. Niille muille on kullekin ollut omat tarpeensa, mutta tämä on oikeastaan ensimmäinen täysin henkilökohtainen polkkaustantere.

Luullakseni aloitin tämän jonkinlaisena päiväkirjankorvikkeena. En ole päiväkirjaa pitänyt sitten vuoden 1999, mutta silloin sainkin aikaiseksi satakunta koneella kirjoitettua aanelosta. Kun nyt muistelen taaksepäin, tuntuu että tuona vuonna ajatukseni olivat edellisen kerran selkeät ja kirkkaat. Viime vuosituhannen viimeisenä vuonna tapahtui paljon, joten on mukavaa myös, että ne tapahtumat on taltioitu jollakin tavalla. Toisaalta taas paljon on tapahtunut sen jälkeenkin ja joskus aina tuntuu, että päiväkirjan pitäminen olisi viisasta. En ole mikään sanaseppo puheilmaisultani, mutta kirjoittaa osaan ja kirjoittaminen kirkastaa ajatukseni. Osaan kirjoittaa pahan olon ja hämmennyksen ulos itsestäni, tai ainakin osasin silloin kun kirjoitin. Nykyään se tuntuu olevan vaikeampaa.

Muinoisesta ”runoilijan urastani” mainitsin jo tuossa edellisessä postauksessa. Olen myös kirjoitellut proosaa ja kirjan kirjoittaminen on ollut haaveenani niin kauan kuin muistan. Tuntuu vain, ettei minulla ole sanottavaa tarpeeksi tai ettei sanottavani ainakaan kiinnosta ketään muuta.

Suurin ongelma kirjoittamisen suhteen on varmaan se, että ei ole aikaa. No okei, minulla ei ole lapsia, mutta silti tuntuu ettei aika riitä. Tai jos olisi aikaa, olen niin väsynyt, etten jaksa edes tietokonetta avata.

Tuossa eräänä iltana kaivoin esiin muutaman vihkon, joihin aikoinaan kirjoittelin runoja. Suurimmassa osassa niitä on ihan selkeä teinitytön kädenjälki, mutta haluaisin uskoa, että osa voisi olla ihan kunnollisiakin. Jokunen aika sitten lueskelin myös kirjoittamiani tarinoita. Tai eivät ne tarinoita ole, sillä lähes kaikki ovat kesken. En ole koskaan oikein osannut kirjoittaa novelleja, vaan olen aina aloittanut ”kirjan” kirjoittamista. Muutama alku tuntui edelleen ihan hyvältä ja käyttökelpoiselta. Pelottaa vain jatkaa, sillä mitä jos en enää osaakaan kirjoittaa? Mitä jos pilaan ne hyvät alut?

Tällä blogilla tuntuu itse asiassa olevan aika suuret tavoitteet. Tämän pitäisi olla päiväkirja ja sen lisäksi itselleni vielä joku "luovuuden" osoitus. Tai ainakin potku ahteriin kirjoittamisen suhteen.

Tämä hetki

Millään en jaksaisi aloittaa päivää.
Avata konetta.
Käynnistää ohjelmaa.

Työkaveri tuo vastapaistetun leivän.
Torstai-aamun vitutus haalenee,
viilenee yhdessä leivän kanssa.


Olen eläissäni kirjoittanut noin 350 runoa, mutta edellisestä on aikaa varmaan kolme, neljä vuotta. Enää ei ole aikaa tai uskallusta tai inspiraatiota kirjoittaa kovin usein, siksi ajattelin osallistua Runotorstaihin. Jos sen myötä taas alkaisi runosuonikin pulpahdella.

Konvergenssi sucks

Arghhh!!!

Voi hitsin hitsi, Maria ja Einari joutuivat heti häätöäänestykseen. Jos multa kukaan kysyisi, niin häätäisin ne kaikki perkeleet kerralla.

Nyt taas jouluun tai mihin liekään asti joutuu lukemaan lööpeistä big brother sitä ja big brother tätä. Voiko enää vähempää kiinnostaa?!? Sitten kun tästä ehkä pääsee eroon (vai meneeköhän ne päällekkäin, en voi muistaa kun evvk) alkaa se saakelin tanssinrytke.

Mulle on ihan sama mitä sieltä töllöstä tulee kun en katso kun ei kiinnosta, mutta pitäisivät ne ohjelmansa siellä eivätkä tunkisi niitä kaikkiin muihinkin meedioihin. Mediakonvergenssi on niiiiin syvältä!

Laiskuuden ylistys

Meidän talossa on yksi huone. Tai no on siinä useampikin huone, mutta tämä yksi erityisesti on nyt puheena. Se rempattiin viime talvena ja tapetit, lattiat ja vaatekaapit on nyt ihan vimpan päälle. Huoneessa on kirjoituspöytä, jolla on mun tietokone. Ja tuoli. Ja toinen tuoli. Ja läjä kamaa, jotka raahasin kotiin kun työsuhteeni Byroossa päättyi keväällä.

Tuo huone häiritsee minua. Ai miksi? No siksi, ettei sille ole kunnon funktiota. Ja siksi, että siellä on romua. Ja siksi, että siellä on lähes tyhjä kaappi, jonne ne romut voisi tunkea mutta kukaan ei ole niitä sinne tunkenut. Ei, vaikka eilen uhosin niin tekeväni.

Vaikka romut tunkisi kaappiin, ei huoneella silti ole funktiota. Se on vain huone. Jos joskus tulee pikkuöttiäisiä, mitä ei ainakaan ihan vielä ole tulossa menkkakivuista päätellen, ne saavat tuon huoneen. Jos tulee vieraita, ne punkkaavat tuossa huoneessa. Muutoin minä istun siellä näytön valossa ja surffaan netissä.

Tsiisus. Olen varmaan ensimmäinen ihminen, joka valittaa siitä kun on ylimääräistä tilaa... Pistetään tämä hormonitoiminnan piikkiin jooko?

Valkoseinäisestä huoneesta

Tää on niiiiiin turhaa, mutta ei muutakaan huvita tehdä. Töissä kun olen....

ASUMISESTA:
Asuinkunta/kaupunki: Keskisuuri kaupunki Etelä-Suomessa
Asuintapa: omakotitalo
Talon väri: punaruskea
Talon pintamateriaali: tiili

Asun...
[x] poikaystävän kanssa
[ ] yksin
[] perheeni kanssa
[ ] ystävän kanssa
[ ] äidin luona
[ ] isän luona

Kuinka tunnet naapurisi:
[ ] perheystäviä
[ ] tuttuja vaan
[ ] tiedän nimet
[x] olen nähnyt
[ ] ei mitään hajua

Valitse yksi:
[ ] nappikorvikset
[x] roikkuvat
[ ] renkaat

[ ] farkut
[ ] kangashousut
[x ] verkkarit
[ ] lökärit

[x] 3/4-hihainen paita
[ ] t-paita
[ ] toppi
[ ] olkaimeton toppi

[ ] hame
[ ] shortsit
[x] caprit

[ ] polvisukat
[ ] nilkkasukat
[x] varrettomat sukat

[x ] sukkahousut
[ ] pitkikset
[ ] jalkojen jäätyminen

KÄNNYSTÄ...
Merkki: Nokia
Malli: en minä tiedä...
Kauanko se on sinulla ollut: vajaan vuoden
Aiemmat kännyt: Kaksi noksua, yksi Siemens
Kuka maksoi tämän hetkisen kännykkäsi: Itse maksoin
Kuorten väri: Harmaa/tummanharmaa
Taustakuva: Robbie Williams
Montako saapunutta tekstiviestiä: vajaa sata
Mitä lukee toisessa viestissäsi: "Nyt on sitten pörräkortti."

PERHEESTÄ...
Onko äiti: on
Isä: on
Siskoja: 1
Veljiä: ei

HUONEESTA JOSSA OLET...
Mihin huoneeseen siitä vie ovi: käytävälle
Keitä muita huoneessa on: ei ketään
Mitä huonekaluja siellä on: toimistohuonekaluja; pöytä, pari kaappia ja tuoleja
Seinien väri: valkoinen
Montako ikkunaa: 2 isoa
Verhojen väri: valkoiset, joissa pari sinistä raitaa

MAKUUHUONEESTASI...
Onko se oma huoneesi: no jos talo on oma niin kai huonekin on...
Mikä on huoneen pääväri: vaalea + tummanruskea
Onko siellä TV: ei
Entä CD-soitin: ei
Seinien väri: vaalean beigen ja valkoisen välimaasto
Maton väri: tumma violetti
Verhojen väri: oranssinruskea
Millaiset lakanat pedissäsi on: tummanpunaiset puuvillasatiinivermeet
Mitä huonekaluja siellä on: parisänky, lipasto, puinen arkku, pikkupöytä ja tuoli

KUINKA KAUKANA ON...
Huoneesi: 10 km
Vessa: 5 m
Keittiö: 15 m
Kännykkäsi: 20 cm
Jääkaappi: 18 m
Isäsi: parisataa kilsaa
Tietokoneen ruutu naamasta: reilu puoli metriä
TV: no jos kahvihuoneessa vielä on telkku niin 18 m
Lähin kauppa: 100 m
Lähin tavara, jossa on sinistä: 50 m
Riittääkö jo: no vittu joo

VIIMEKSI TEHTYÄ...
Kenelle puhuit viimeksi: työkaverille
Kenelle soitit viimeksi: miehelle tai äidille, en jaksa muistaa
Mitä söit viimeksi: Geisha-tuutin
Mitä joit viimeksi: vettä
Kenelle huusit viimeksi: miehelle
Kenelle tekstasit viimeksi: äidille
Kenet näit viimeksi: työkaverin

Look at all that hair we had

Kuuntelen justiinsa Bon Jovin uusinta rykäisyä Lost Highway ja pakko tunnustaa, että tämä on paras aikaansaannos sitten These Daysin. Ja siitä on aikaa sentään jo pauttiarallaa kolmetoista vuotta... Edellinen Have A Nice Day oli ihan jees, mutta sitä edeltäneet Bounce ja etenkin Crush olivat aika kökköjä tai ainakin epätasaisia. Bouncella ja Crushilla on molemmilla ihan hyviä biisejä, mutta kokonaisuutena ne ovat ainakin mun mielestä aika heikkoja. Minun valistuneen musiikillisen näkemykseni mukaan (ja minähän en siis musiikista mitään tiedä tai ymmärrä) ongelmana oli se, että herrat yrittivät säilyttää nuoruutensa reippaan rokahtavan meiningin mukana, vaikka ikä, fysiikka ja sanomat pistivät vastaan.

Lost Highway on enemmän kantria kuin aikaisemmat tuotokset. Koska pidän kantrista, pidän tästäkin. Etenkin kappaleesta Till We Ain't Strangers Anymore, koska siinä on mukana LeAnn Rimes, jonka upeasta äänestä saan aina kylmänväristyksiä. Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin aika moni kappale levyllä kuulostaa hiukan samalta. Toisaalta kuuntelen levyä vasta toista kertaa, joten ehkä ne pitemmän päälle erottuvat paremmin.

(You Want To) Make A Memory -kappaleen sanoituksessa on muuten nähdäkseni ensimmäisen kerran mukana vähän itseironiaa. Siinä mies näyttää naiselle vanhaa valokuvaa ja huomauttaa, että katso kuinka paljon meillä ennenmuinoin oli tukkaa. Nii-in... Bon Jovista 80-luvulla otettuja kuvia ei nykyihminen juuri pysty katsomaan ilman puistatuksia. Niin paljon sitä tukkaa (ja rintakarvoja) silloin oli.

Joo... tämän syvällisempää musiikkianalyysiä on meikäläiseltä turha odottaa. Nyt ei edes enrgia riitä enempään, sillä taidan vihdoinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja järjestää tämän huoneen, joka näyttää siltä kuin täällä olisi käynyt hurrikaani...

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Ja ne tosiaan jaksavat hämmästyttää ja kummastuttaa. Otetaan esimerkiksi Libresse, tuo jokaisen lisääntymisikäisen naisen paras ystävä.

Männä kesänä ostin pahaa-aavistamatta paketin intiimihygieniatuotteita. Paketissa taisi lukea jotain sen tapaista kuin Design Edition, mutta enpä sitten sen kummemmin kiinnittänyt siihen huomiota. Ideana kuitenkin on, kuten minullekin paketin aukaistuani paljastui, että yksittäispakatut intiimihygieniatuotteet on kääräisty kukin erinäköiseen kääreeseen.

Siis voi hyvä isä sentään! Onko tarkoitus, että kerään koko sarjan? Liudan erivärisiä intiimihygieniatuotemuoveja. Mitä minä niillä teen? Kasaan niistä kollaasin ja ripustan työhuoneeni seinälle päivää piristämään vai? Tiedän muutenkin olevani Avo-osaston oudoin ja boheemein tapaus, mutta johonkin se raja on vedettävä.

En tiedä olenko joten rajoittunut ja tylsä ihminen, mutta ei minua kiinnosta ihan hirveästi se, millaiseen muoviin kuukautissuojani on kääritty. Ei minua kiinnosta, onko kuukautissuojani kääreessä vaaleanpunainen kruunupäinen kissa tai lauma lentäviä hevosia. Ei voisi siis enää vähempää kiinnostaa. Enemmänkin se ärsyttää. Mur.

Everything We Got We Got The Hard Way

Aloitin muuten myös terveelliset elämäntavat (jälleen kerran).

Olen peräti toista päivää dieetillä, mikä nyt ei tietysti vielä ole mitenkään ihmeellinen saavutus. Vuosi sitten keväällä onnistuin ensimmäistä kertaa elämässäni tietoisesti laihduttamaan ja silloin lähti seitsemän kiloa muutamassa kuukaudessa. Nyt ne ovat ikävä kyllä tulleet jo takaisin...

Koska olen luonteeltani sen verran heikko, minuun tepsii ainoastaan ns. Vaikeimman Kautta -metodi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kirjaan ylös kaiken mitä syön ja lasken niistä kalorit. Ihan minimaalisella motivaatiolla tuollainen homma ei toimi, olen senkin kokeillut. Kaikki pistetään ylös rehellisesti ja päivän päätteeksi sitten lasketaan loppusaldo.

Aikaahan tuo vie ja syömisestä tulee väkisinkin harrastus. Tunnen itseni kuitenkin sen verran hyvin, että tiedän, ettei mikään muu tepsi jos aion saada grammankaan elopainoa pois. Töissä kaloreiden laskeminen on ihan pikkuhiukkasen hankalaa, paitsi jos tuo joka päivä ennakolta tarkkaan lasketut eväät. Mitä minä en aina jaksa tehdä... Kykin sitten kahvihuoneen nurkkauksessa ja mittailen desilitramitalla mustikkakeittoa, mutta so what.

Varovaisena tavoitteena on ohentua loppuvuoden aikana kymmenen kiloa. Katsotaan miten siinä käy.

Tänään aion viettää illan valmistamalla Tom Ka Kaita eli thaimaalaista kanakeittoa. Loppuviikko menee töissä sitten sitä syödessä.

Tanssijalkaa kutkuttaa

Taitaa olla edessä aika rankka syksy, mutta itsepähän olen itseni tähän liemeen hommannut... Olen ilmoittautunut paikalliseen työväenopistoon peräti kahdelle tanssikurssille ja sen lisäksi mulla on tiedossa vielä Avoimen yliopiston opinnot. Niistä tosin voi varmaan lintsata, ainakin luennoilta...

Olin muuten perjantaina siellä Yrityksessä nuuhkimassa ilmapiiriä. Paikka vaikutti periaatteessa ihan kivalta ja homma mielenkiintoiselta. Työ on tosin ihan erilaista kuin se, mitä nyt teen ja työtahti varmasti paljon hurjempaa. Minähän siis pidän työstäni erittäin paljon samoin nykyisistä työkavereistani, ainoa vika Avo-osastossa ja Byroossa on se, että johdon taholta simputetaan. Siksi olenkin päätynyt siihen ratkaisuun, että jos mulle paikkaa Yrityksessä tarjotaan, otan sen vastaan. Ihan jo siitäkin ilosta, että saan sanoa itseni irti täältä. Voi olla, että tulen joskus sitä vielä katumaan, mutta toisaalta... Täällä mulla on tällä erää tiedossa keikkaa neljäksi kuukaudeksi ja Yrityksessä tarjoavat ensialkuun vuoden sopparia. Lisäksi Yrityksessä lähes kaikki sähköpostiliikenne toimii englanniksi ja täällä en ainakaan kielitaitoa pääse kehittämään. Perjantaina pitäisi selvitä miten tuon homman kanssa käy...

Toisaalta toivon, että saan sen ja toisaalta taas pelkään sitä. Kummallinen on ihmisen mieli.

Olen kerran aikaisemmin ollut vähän vastaavassa tilanteessa ja mielestäni silloin valitsin väärin. Olin opiskeluaikana Sittarin kassalla ja sitten pääsin isoon Huonekalupuljuun kesäjampaksi työharjoittelun jatkeeksi. Irtisanoin itseni Sittarista ja sen jälkeen keikuin Huonekalupuljun palkkalistoilla pari vuotta ja tsiljoona työsopimusta kunnes valmistuin ja jäin työttömäksi. No ok, sain Huonekalupuljusta sellaista työkokemusta, jonka ansiosta pääsin aikanaan Byrooseen, mutta voisin olla vielä pitemmällä jos olisin jäänyt Sittariin.

Olin siinä(kin) hommassa hyvä ja luonteeltani olen sellainen, etten halua olla keskinkertainen. Uskon, että olisin edennyt, jos en Sittarissa, niin muuten kaupan alalla. Ja voisin olla ties mitä!!! Tässä siis syy miksi hirvittää, jos joudun itse päättämään otanko Yrityksen paikan vastaan vai jatkanko kitkuttelua Avo-osastolla. (Sisäinen pessimistini onneksi lohduttaa sillä, että en kuitenkaan saa sitä paikkaa eikä mun tarvitse mitään päätöstä tehdä...)

Ärsyttävää, ettei keksi muuta kirjoitettavaa kuin työ...

Liikunta sucks

Isäntä on saanut jostain päähänsä, että se on nyt mun personal trainer. Minähän olen syntyjäni laiska kuin lapamato, mutta aina toisinaan saan kyllä itsekin jonkun liikuntakärpäsen pureman. Sinällään siitä ei mitään haittaa ole, sillä ylimääräisiä kiloja löytyy ihan tarpeeksi ja niistä olisi toki hyvä päästä eroon. Mieluummin tosin ilman hikeä ja kipua ja ponnistelua kiitos...

Vajaan viikon olemme isännän kanssa käyneet yhdessä joko pyöräilemässä, lenkillä tai sauvakävelyllä. Eikä se ole ihan täyttä tuskaa ollut, vaikka välillä mulla meinaa pinna palaa miehen kanssa. Sillä on "miellyttävä" tapa tietää kaikki ja olla aina oikeassa, ainakin omasta mielestään. Ja kyllähän se aika usein onkin oikeassa. Eilisen hikoilumaratonin jälkeen sain aikaiseksi pienen viehättävän myrskyn vesilasissa kun erehdyin sanomaan kuinka ärsyttävää on kuulla puoli tuntia luentoa terveistä elämäntavoista ja siitä, kuinka tulee liikkua. Tässä kohtaa lienee hyvä mainita, ettei siippani ole itsekään juuri lapamatoa aktiivisempi normaalioloissa. Välillä silläkin vain napsahtaa päänupissa...

Noh, tänään saan varmaan kuitenkin vapautuksen päivittäisestä rääkistä, sillä jo keväällä kerran tulehtunut jännetuppi toisessa jalkapöydässä on jälleen ilokseni ryhtynyt ärhentelemään. Aamulla meinasin tuskin päästä liikkeelle ja töissä nilkutin todella onnettoman näköisenä. Paska mäihä jälleen kerran. Heti kun alkaa tehdä jotain kuntonsa puolesta tulee jotain tällaista. Joo, personal trainerini muisti luennoida kyllä kuinka keho tottuu rasitukseen ajan kanssa, mutta mitä iloa siitä on, jos ensin joutuu kuitenkin vedet silmissä kärvistelemään kinttunsa kanssa. En mä jaksa odottaa tottumista, mä haluan tuloksia nyt hetihetiheti! Ja haluan että sorja sorkkani paranee välittömästi.

Oli paljon terveempi olo kun vaan makasi sohvalla pottuna. :(

Nora Robertsin Morriganin risti on melkein luettu, mutten nyt jaksa siitä sen enempää sanoa, muuta kuin että tosi hyvä kirja. Ja miksi, oi miksi aina retkahdan renttuihin tai muihin pahiksiin, jotka kuitenkin kuolevat lopussa tai ovat vain sivuosassa? Tässä tapauksessa vampyyri Cian on ihana... En tosin tiedä kuoleeko hän ja toivon ettei. Ehkä hän myös pääsee vielä suurempaan osaan jatkossa, sillä kirjahan on vasta ensimmäinen osa trilogiaa. Loput kaksi osaa ilmestyvät suomeksi ensi vuonna mutta kuka nyt sellaista jaksaa odottaa? Englanninkieliset versiot näkyvät olevan Suomalaisessa jo myynnissä. Että ei kun sinne!

Jalka oven välissä

No huh.

Kävin tänään Yrityksessä haastattelussa. Istuin ala-aulassa noin kaksikymmentä minuuttia ennen kuin Matti Virtanen vaivautui paikalle. Hän ei esittänyt mitään pahoitteluja myöhästymisensä johdosta ja täytyy myöntää, että oloni oli siinä vaiheessa jo aika vit****tunut.

Tiedä sitten johtuiko se vitutustilasta vai mistä, mutta haastattelu taisi mennä aika hyvin ja tilanne on nyt seuraava: menen lähiaikoina päiväksi tai pariksi Yritykseen tsekkaamaan millainen meininki siellä on ja samalla ne tietysti tsekkaavat minut. Jos homma niin sanotusti skulaa, voi työpaikan vaihto olla edessä.

Palkka ei juurikaan nousisi mutta homma vaikutti mukavalta ja vuoden määräaikaisuuden jälkeen tiedossa olisi tod. näk. vakinaistaminen. Tuo vuosi olisi joka tapauksessa elämäni pisin yhtämittainen työsopimus, joten sinällään jo ihan tavoittelemisen arvoinen asia.

Olo on vähän epäuskoinen. Katsotaan miten käy. Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen edes jotenkin realistiselta, että voisin päästä pois Byroon ja Avo-osaston muodostamasta "konsernista".

Jänskättää....

Ei oo helppoo Virtasen Matillakaan

Sain viime viikolla puhelun paikallisesta Yrityksestä. (Nimet muutettu)

"sfhjfs täältä asdjklta hei. Sain työvoimatoimistosta yhteystietosi. Olet kuulema alaa vaihtamassa?"

"No hei. Alaa vaiht...? Ainahan sitä pitää kaikkea yrittää..."

"Oot nyt siellä Avo-osastolla hommissa marraskuulle?"

"Joo kyllä."

"Meillä olis tällainen assistentin paikka, kiinnostaisko sua? Siihen kuuluu blaa blaa blaa jne. Täs vaiheessa ois hyvä nähdä, et jos ens keskiviikkona klo 10.30 tulet tänne. Tää on tää Pääkatu kolme."

"Umm... joo. Sanotko muuten vielä nimesi, meni tuossa alussa ohi."

"Virtasta kysyt siellä alhaalla, ne ohjaa sitten sieltä eteenpäin. Kiitos hei."

tuut tuut tuut

Puhelun jälkeen epäselvää oli A) kuka soitti ja B) mistä soitti. Onneksi on numeropalvelu (ai, Matti Virtanen) ja onneksi on netti (ai, on se joo Yritys siellä Pääkadulla).

Tämä maailman Matti Virtasille tiedoksi, oma nimi kannattaa sanoa selkeästi, tai ainakin vaivautua se sanomaan kun kysytään, samoin yritys. Yleensä on myös kohteliasta edes kysyä vastapuolelta sopiiko ehdotettu ajankohta. Ja mistä ihmeestä se repi tuon alan vaihtamisen?!?

Noh, huomenna menen sitten Matti Virtasta tapaamaan. Olisi edes joku julmetun komea adonis niin saisi anteeksi tökerön puhelinkäyttäytymisensä.

Kaunan parjausta

(HUOM! Sisältää spoilausta.)

Olen pettynyt.

Nimittäin Kaunaan. Katsoimme isännän kanssa eilen kyseisen elokuvan ja täytyy myöntää, että se oli melkoinen pettymys. Jostain syystä (en ihan tarkkaan tiedä mistä) odotin elokuvalta jotain Ring-tyyppistä elämystä mutta kissan kikkarat. Kökön petaamme-hyvän-alun-jatko-osalle -lopun lisäksi suurin vika oli mielestäni siinä, että kummitukset näytettiin ihan liian selvästi. Mielestäni kauhuleffoissa suurin pelko syntyy siitä, kun ei ihan tarkkaan näe mikä kummajainen on vastassa. Toisin sanoen siis tuntemattoman pelko. Kaunassa goottimeikkiset kummajaiset poseerasivat sen sijaan alituiseen. Eivätkä pelkät valkoiset silmämunat mielestäni ole kauhean pelottavat, sori vaan. Leuaton Yoko olikin ihan pirteä ilmestys niiden muiden muka-kauhistuttavien olentojen jälkeen.

Myös muutama rautalankavääntökohtaus oli aika turha ja tylsä, mutta niitä nyt pitää aina olla tyhmiä amerikkalaisia varten (anteeksi yleistykseni).

Noh, kakkososaa ei ainakaan tarvitse katsoa.

Eka viikko takana

Ensimmäinen työviikko uudessa työpaikassa alkaa olla aika tarkkaan takana. Kolme ensimmäistä päivää meni lähinnä ihmetellessä, mutta nyt loppuviikosta on jo tuntunut, että ehkä tämän kestää. Täällä Avo-osastolla on ihan mukavia ihmisiä, ei siinä mitään. Hommakin on ihan jees, lähinnä outoja tuntemuksia aiheuttaa ex-työpaikkani Byroon läheisyys, sillä viihdyin siellä todella hyvin. Onneksi Byroon aikaiset työkaverit ovat edelleen lähellä, joten tilanne on itse asiassa aika hyvin. Ensi viikolla menen tosin työpaikkahaastatteluun, joka ilmaantui ihan yllättäen. Aina pitää yrittää.

Koska ensimmäinen työviikko on luonnollisesti ollut henkisesti raskas, jouduin palkitsemaan itseni. Tällä kertaa palkkioksi muotoutui Revlonin ColorStay Overtime Sheer –huulipuna, sävy Sheer Rosette, ja Jaettu maa –sarjan DVD-boksi osa 2. Ykkösen ostin joskus talvella mutta nyt vasta raaskin ja sain aikaiseksi investoida sarjan loppuosaan. Ammoisina aikoina 90-luvulla nauhottelin sarjaa videolle kun se tuli uusintana, mutta nyt niillä nauhoilla voi vaikka heittää vesilintua.

Nyt taidan valmistautua kotiinlähtöön. Matka kulkee kirjaston kautta, sillä varaamani Nora Robertsin Morriganin risti on saapunut. Mukaan tarttunee myös muutama elokuva- ja televisiotutkimusta käsittelevä opus, sillä suunnittelin ilmoittautuvani ensi viikolla eräälle aihetta käsittelevälle kurssille.

Rakas päiväkirj... Blogger,

olen Saskia, ainakin tässä blogissa ja tällä kertaa. Asun yhdessä miehen kanssa, eikä se ole aina niin helppoa. Meillä ei ole lapsia ainakaan toistaiseksi ja vaikka en suuresti yllättyisi jos jonain päivänä olisi, niin yritän silti olla saamatta vauvakuumetta. Olen kotoisin itärajan tuntumasta ja nyt asun sieltä parin sadan kilometrin päässä. Olen kurkkuani myöten täynnä määräaikaisia työsuhteita, jollaisessa nytkin olen (nykyinen työpaikkani Avo-osasto sijaitsee entisen työpaikkani Byroon alakerrassa ja tilanteeni on hiukan outo, mutta siitä varmasti lisää myöhemmin).

Päiväkirjaa olen pitänyt joskus lapsena ja viimeisen kerran aktiivisesti vuonna 1999. Se muuten olikin mielenkiintoinen vuosi ja todennäköisesti tähänastisen elämäni tapahtumarikkain. Mikä kirjoittamisessa oli hyvää, oli se, että sen avulla sain ajatukseni selkiämään ja olin kai jonkinlaisessa tasapainossa. Se lienee tämän blogin tavoitteenakin. Miksi sitten blogi eikä päiväkirja? Jaa-a… sen kun tietäisi.

Näillä eväillä lähden liikkeelle, katsotaan minne tie johtaa.